Nukkejen ikäkriisi

Osaa kummeksuttaa muutama nukkejen ikään liittyvä asia vallan tavattomasti: miten isosisko voi olla vain 38 cm pitkä ja hänen pikkuveljensä 74 cm? Miten vanha voi seistä tukea vasten tai istua syöttötuolissa? Miksi Alva osaa kirjoittaa? Mitä kokoa joku käyttää vs. minkä ikäinen hän on?

Monelle ei-harrastavalle tulee yllätyksenä se, että osa harrastajista ei koe nukkejensa olevan sen ikäisiä kuin miltä näyttää tai mitä kokotaulukko sanoo. Esimerkiksi meillä Alva on porukan vanhin, vaikka on samalla porukan lyhyin. Tämä on minusta itsestäni maailman luonnollisin asia, koska Alva on eri lajia kuin muut rebornit. Alva on haltia ja itse koen, että haltia voi helposti olla muita pienempi ilman sen kummempaa hämmästelyä. Minusta erityisen hauskaa oli laittaa Alva yhdessä kuvassa lukemaan kirjastossa Peukaloliisaa juuri tästä syystä. Tämä viittaus meni muilta varmaan ihan kolisten ohi mutta minulla ainakin oli hauskaa kirjaa valitessa. 

Kuvateksti: kuva Instagramissa heinäkuulta 2019. Kuvahaasteen päivän teemana oli siis "Book".

Alva on myös porukan ainut, joka näyttää kävelevän itsekseen vaikka sitä ei koskaan näytetä (muiden seikkailuissa on mukana yleensä vaunut). Alvan seikkailuista on ollut kuvia paljon ja osassa kuvista Alva seisoo (toki tukea vasten). Alvan on myös kuvissa viitattu kiipeilevän vaikka tosielämässä tai kuvissa näitä prosesseja ei ole näytetty,  vain lopputulos eli Alva puussa tai tuolin selkänojalla. Nämä kaikki viittaavat samaan ajatukseen eli minusta tämä lyhytkasvuinen Alva on porukan vanhin ja fiksuin, pienestä koostaan huolimatta. Itse olen toiminut avustajana vuosikausia ihan in real life joten siinäkin ehkä näkyy minun ajatukseni pystymisen ja itse tekemisen suhteesta: jos avustan kirjoittamisessa, se on silti henkilö itse joka kirjoittaa kirjeen. Avun antamista ei aina näytetä kuvissa mutta voitaisiin näyttää ja silti koen, että Alva "itse tekee asiat", joista kuvissa kerrotaan. 

Kuvateksti: esimerkki kuvasta jossa Alva seisoo "itsenäisesti". Harvinaisen onnistunut rajaus, jossa pystyssä pitelijän käsi on saatu pois kuvasta. Tässä auttaa juuri Alvan pieni koko.

On myös mahdollista, että projisoin omia tuntemuksiani Alvaan. Voi olla että pieneen kokoon viehtymykseen on syynä myös se, että olen itse ollut aina lapsena "kompaktin kokoinen" kuten itse asian muotoilen (toki ns. normaalin rajoissa). Olen ollut luokan lyhyimpiä aina ja aikuisenakin joudun lainaamaan pituutta tuolilta päästäkseni yläkaappeihin. Ehkä samaistun Alvassa juuri tähän: hänet pitäisi tunnustaa sellaisena kuin hän on, ulkokuoreen katsomatta mutta ulkokuoren takia saatetaan epäillä mihin hän pystyy. Minusta ajatus on tietyllä tavalla nykyaikainen: ulkokuoremme ei määrittele meitä. Silti edelleen moni aikuinen lyhytkasvuinen kärsii samasta asiasta, heitä ei tunnustetaan täysinä aikuisina pienen kokonsa vuoksi vaan heidän täytyy ilmentää ikäänsä jollain tavalla erottuakseen joukosta aikuisena. Kaikki me lyhyehköt tavanomaisen mittaisetkin tunnemme tämän asian mutta vain lyhytkasvuinen kokee tätä syrjintää päivittäin. Mutta takaisin nukkeihin!

Kuvateksti: Kyllä meitä hetki katsottiin ennenkuin tajuttiin tilanteen perusteella että en ripusta puuhun keskosta vaan nukkea.

Tässä päästään ihan peruskysymysten äärelle: mistä teemme päätelmämme siitä, minkä ikäinen joku on? Koko on siis yksi määrittelevä tekijä mutta mitä muita on? Moni tekee eroa vaatteilla. Alva ei käytä vauvamaisia vaatteita mutta eipä niitä meillä käytä juuri kukaan muukaan. Alvan vaatteet on kuitenkin huolella valittu niin, että ne ilmentävät hänen vanhempaa ikäänsä. Käytän Alvalla paljon tunikaa ja legginssejä, mikä on mielestäni puuhakkaan viisivuotiaan vaatetukseksi ihan sopiva. Mutta koska näitä käyttävät meillä paljon muutkin, kyllä se tärkeämpi asia on käytös ja tilannetaju. Moni päättelee lapsen iän liikenteessä vieraasta lapsesta siitä, miten lapsi käyttäytyy. Taapero ryntäilee ympärilleen katsomatta ja perässä ryntää aikuinen. Voimme päätellä, että lapsi on siis kenties noin vuoden tai maksimissaan kaksi. Yli kolmevuotias alkaa jo katsella ympärilleen, jää katselemaan ja hyvänä päivänä kuuntelee ja odottaa, sekä on jo pidempi pituudeltaan ja vähemmän vauvamaisen näköinen kasvoiltaan. Ei enää pyöreä pallukka vaan hontelompi ja liikkuu varmemmin, ei enää taaperomaisesti taapertaen. 

Kuvateksti: Ilsellä on edelleen vielä melko pyöreät posket joten ajattelen häntä melko vauvamaisena ja ikääkuin kuulen hänen pitävän vauvamaista jokellusta. Sen tekee ilme. Nyrkissä olevat kädet vahvistavat myös tätä vauvamaista vaikutelmaa. Isompi lapsi pitää yleensä sormia auki "lepotilassa"

Tiesitkö muuten että ruotsin sana taaperoiälle, koltåldern, tulee tietynlaisesta mekontapaisesta vaatteesta (kolt), jota kaikki taaperot sukupuoleen katsomatta, siis noin 1-3 vuotiaat, käyttivät ennen? 

Kuvateksti: suunnilleen tältä kolt näyttää. Ennen vanhaan tämä oli arkivaate, nyt Newbien viime vuoden joulumalliston hienoimpia mekkoja ilman esiliinaa

Ja onhan se myönnettävä, mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä hankalampi lasten ikää on päätellä jos ei ole samanikäisiä lapsia itsellä (ja vaikeaa on vaikka olisikin). Lapset ovat todella eripituisia keskenään ja käytöskin voi olla yhdessä tilanteessa aivan toista kuin toisessa. Kypsyystasokin vaihtelee ja vanhempien seurassa käyttäydytään ihan eri tavoin kuin kavereiden. Päätelmiä on siis hankala tehdä. Rebornit kuitenkaan eivät varsinaisesti "käyttäydy", joten mistä sitten päätellä minkä ikäinen reborn on? Tausta, asento ja tavarat kertovat paljon. Makuutan yleenä kaikkia alle 68 cm pitkiä kuvasta toiseen (poikkeuksena Alva ja Avelina) joko kokonaan tai osittain, sitterissä nuket ovat puoli-istuvassa asennossa. Kuvista yhdessä siis muodostuu "käytös" ja mielikuva jostakin tietystä rebornista. Ilsen olen jo laittanut istumaan ja nousemaan tukea vasten mutta hän istuu kumarassa, vähän kasassa, ei vielä ryhdikkään pystyssä selkä suorana kuten esimerkiksi Silja ja Anton. Silja nousee myös tukea vasten seisomaan ja Anton taas seisoo muutamassa kuvassa. Avelina harjoitteli kävelemistä mutta koska ei voi seistä ilman tukea ei hän ikinä lähde kävelemään. Hauskaa on kuitenkin ollut kuvia ottaessa, mikä on mielestäni tärkeintä. Avelinan kokohan ei ihan täsmää seisomisen kanssa mutta hänet on tarkoituksella tehty seisomaan pystyväksi ja käytän sitä usein kuvissa hyödyksi. Tällä olen onnistunut myös huijaamaan ihmisiä luulemaan Aveliinaa kookkaammaksi kuin hän on, mikä myös viittaa siihen, että kuvaustilannetta muokkaamalla on mahdollista huijata ihmisiä pitämään nukkea "vanhempana" kuin hän onkaan. 

Kuvateksti: harvinaisia kuvia Antonista seisomassa ihan ilman Mamman tukea. Ihan ilman tukea ei kuitenkaan seisominen onnistu vaan Anton nojaa kaiteeseen.

Näistä kaikista mainitsemistani asioista olen antanut ihmisten itsensä päätellä ja muodostaa kuvaa iästä mutta varsinaiseen kysymykseen, kuinka vanhoja nukkeni ovat, en ole antanut vastausta enkä anna. Kerron sen sijaan mitä kokoa nuket käyttävät. En koe, että ikä on minulle varsinaisesti tärkeä osa nukkeja vaan liikun enemmän tiettyjen reunaehtojen sisällä. En pidä ikää muutenkaan tärkeänä osana kenenkään identiteettiä ja minulla on ihan in real life hyvin eri-ikäisiä ystäviä. Kysyn jopa lapsilta ja nuorilta usein "minkä ikäinen sä nyt taas olitkaan?". Iällä ei sinänsä ole minulle väliä ja toivon ettei kukaan näistä unohteluista loukkaannu. Sinun iälläsi ei ole minulle väliä! Olet minulle jotain muuta kuin ikäsi antama numero ja sama pätee oikeastaan näihin nukkeihin. He ovat minulle paljon enemmän, paljon laadullisempaa kuin pelkkä määrällinen numero. 

Aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen postaussarjan mutta tässä pieni maistiainen omaan ajatukseeni aiheesta.

Mitä itse ajattelette rebornien iästä? Ihan turha juttu vai ajatteletteko asiaa usein? Juhlitteko rebornien merkkipäiviä? Me emme juhli, niin sanotut oikeat juhlapäivät riittävät meille ja tarvittaessa teemme arjesta juhlaa, tässä olemme puolisoni kanssa muuten vaan hyviä (juhlimme vuosipäivien lisäksi mm. sellaista kuin Kirjan ja ruusun päivä, se oli 23.4).

Hur jag upptäckte reborncommunityn? Kuinka löysin rebornyhteisön?

Denna postning är på svenska. Jag skriver en kortare version på finska i slutet av denna text. Obs! Kom ihåg att svenska är inte mitt modersmål. Jag gör ändå mitt bästa.

Tämä postaus on kirjoitettu ruotsiksi. Kirjoitan lyhennetyn version suomeksi tämän tekstin loppupuolelle.

Jag har fått några gånger förfrågningar om det varför jag inte skriver på andra språk, mest på engelska. Där har jag varit jättetydlig och sagt "Tack för intresse men jag skriver för tillfälle på mitt modersmål". Samma förfrågning har också kommit av svenska språket och där har jag reagerat lite mildare. Jag tycker att engelskan är nuförtiden på alla ställen och används överallt, mitt Instagram-konto är mest på engelska men jag tycker ändå att där har bilderna en större roll än själva texterna. Så jag har så småningom låtit engelskan äta upp mig där. Men mitt nyaste språk, svenska, får inte riktigt plats någonstans. Först försökte jag skriva på båda två här i bloggen men det gick inte. Texterna borde då skrivas emellanåt helt och hållet om, det känns som om man skulle skriva samma text två gånger. För tillfälle att skriva tvåspråkigt tar mera än det ger. Men att skriva helt på svenska, det är intressant! Då behöver man inte vända hjärnan i huvudet hela tiden och inte heller hålla i minnet oavbrutet att man ska kunna översätta texten sen senare. Man kan bara skriva och glömma resten. Som när man skriver på finska, låta texten komma fram.

Bildtext: gulleplut på vårpromenad
Kuvateksti: nöpönenä kevätkävelyllä

Men, till själva frågan:

Hur upptäckte jag reborncommunityn? Nå, egentligen här finns två olika frågor. Jag skulle ha kunnat kolla vilken av dem menade man. Men på andra sidan tyckte jag att speciellt den andra var så läcker och intressant att jag ville inte ens veta utan svarar till båda. Första frågan är alltså hur jag upptäckte själva reborndockor. 

Jag var på en evenemang för anime och mangahobbyister som heter Desucon Frostbite här i Finland. Där såg jag någonting fascinerande: folk gick omkring med dockor i famnen! De var inte reborndockor utan bjd-dockor (ball jointed doll) som man kan sminka, sy kläder till, sätta till olika positioner och fotografera. Jag tyckte om idén att ha en docka som en side-kick, hela tiden med mig (i vissa tillfällen, inte precis hela tiden) och som jag kan fotografera. Jag har inte varit så himla förtjust i dockor när jag var yngre, jag har haft en stor kärlek i Annabella babydockan men barbin och sånt tyckte jag inte så mycket om när jag var yngre. Jag hade dem men de var i en låda. Jag tyckte inte om att leka med dem, jag kammade håret, klädde på dem och satte dem i lådan så de inte skulle gå sönder. Men dessa nya slags dockor fascinerade mig och jag ville äga en sådan. Sorgset nog märkte jag snart att de är dyra, man måste beställa utomlands, kunna ett och annat och kläderna är dyra samt jag kan inte sy. De här alla förhindrade mig från att skaffa en bjd-docka men allra största orsaken var att jag var rädd för en del dockor. Så småningom konstaterade jag att jag vet inte ändå om jag skulle kunna leva med en sådan docka. Jag är mest rädd för sådana dockor som buktalaren har men dessa bjd-dockor har några sådana egenskaper som gjorde mig nervös. För en stund glömde jag nästan hela saken. 

Sen kom jag på att kanske det finns någon som vill bli av med sin docka i tori.fi (en sida var folk säljer sina begagnade saker) och istället för bjd-docka hittade jag min första reborn, Hiippis (för tillfälle med namnet "Oona" på min framsida). Det var kärlek i första ögonkastet! Jag kollade tusen gånger om dagen om någon hade redan köpt henne eller om hon var ännu kvar. Till sist gjorde jag ett beslut och köpte henne. När hon kom men posten var jag absolut förälskad. Det var som en annan människa skulle har flyttat in till min lilla etta. Det gick inte länge innan de började komma andra dockor med i bilden. Nu är vi i 10. För tillfälle får det räcka, jag jag en docka på väg till en liten touch-up och några väntar i kön. I framtiden kommer det möjligtvis några nya reborn men jag är riktigt nöjd för tillfälle med min samling. 

Bildtext: min "förstfödda", Hiippis på en länk till Fölisön
Kuvateksti: "esikoiseni" Hiippis lenkillä Seurasaaressa

Sen, andra frågan: hur upptäckte jag själva reborncommunityn? Nu måste jag följa min hum om det vad har hänt ungefär tre år sedan. Jag tror att jag blev medveten om de andra hobbyister när jag kontaktade Siljas första mamma som bor en liten bit bort från Helsingfors. Jag kommer inte ihåg mera vad vi skrev till varandra med jag fick gå hemma till henne och titta på Silja innan jag faktiskt bestämde om jag köper henne eller inte. Då visade hon sina andra dockor också. Om jag kommer rätt ihåg, nämnde hon då att "det finns andra också". De hade en Whatsapp grupp eller Facebook grupp tillsammans med några andra. Men jag var så ung i min sak att jag antingen kollade vad det var tal om eller glömde saken helt och hållet genast. Nästa gång när jag kommer ihåg att jag har varit medveten om de andra var efter att jag hade startat min blogg. Då grundade jag Instagram-kontot på grund av det att jag har någonstans att sätta de här tusentals foto! Då tycker jag att jag började som en medlem i reborncommunity. Då var jag mycket aktivare, kommenterade, gillade andras foton och tog kontakt till någon annan. Före det var jag en ensam varg. 

Bildtext: jag är ganska nöjd också ensam med mina bebisar och min hobby. Här hänger Ilse med när jag har läst högt tidningsartiklar för mina kompisar via Whatsapp
Kuvateksti: olen aika tyytyväinen itsekseni, vauvojeni ja harrastukseni kanssa. Tässä Ilse on mukana kun luen ääneen lehtiartikkeleita kavereilleni Whatsappissa ääneen

Sen först gick jag med till Facebook. Ännu idag är jag mycket aktivare i Instagram än i Facebook. Jag följer grupper i Facebook mest för att höra vad det är på gång, ska det hållas någon meeting och för att läsa på mitt modersmål om reborn. Och här i bloggen skriver jag varierande om smått och stort som händer i vårt lilla reborn liv. 

Ännu idag är jag ganska ensam i min hobby. Jag har träffat jättelitet andra hobbyister, egentligen bara två. Covid ändrade även dessa planer, jag skulle ha deltagit till lillajulsfest ifall det skulle har ordnats här i Helsingfors. Kanske nästa år sedan... Men ändå tycker jag att jag känner folk från andra länder mera än tidigare. Första gången någonsin talar jag med främmande som bor i andra länder via sociala median. Så kanske medlemskap i reborncommunityn har ännu många äventyr för mig som jag inte ens kan drömma om. Och kanske jag någon dag känner communityn bättre än jag gör idag. För tillfället är jag en av de få om inte den enda som bloggar av sina reborn och hobbyn i sig. De andra blogg-sidorna är mera för säljande.

En sak är också det att jag har försökt att göra reborndockor mera normala i dockvärlden i allmänhet. Jag har deltagit till två dockträff där det har funnits andra docksamlare. Jag har varit den enda som samlar reborn dockor. På den första fick jag några jätte negativa kommentarer, på den andra var folk mera nyfikna och respekterade mig och Avelina som vilken samlare och sin docka som helst. Det kändes jättefina redan. Medan vi pratade kände jag mycket samhörighet med de andra, vi hade ändå ganska likadana erfarenheter av folks reaktioner och sånt som jag tycker att är mest i centrum när man samlar dockor. 

Ifall du kommer på något, skriv en kommentar nere efter texten! Ifall du vill lämna kommentarer anonymt, det lyckas också. Logga då först ut från eventuella Google konton så då kan du skriva anonymt. Följande text på finska är en sammanfattning för mina finskspråkiga följare.

Tiivistelmä tekstistä suomeksi: 

Olen saanut siis useita yhteydenottoja siitä, miksen kirjoita muilla kielillä. Englannin kohdalla olen sanonut jyrkästi ei mutta ruotsin kohdalla olen ollut lempeämpi. Englantia käytän Instagramin puolella mutta en ole löytänyt kanavaa, jossa ruotsi toimisi. Kaksikielisistä postauksista en koe itse saavani yhtä paljon kuin ne teettävät työtä, se on kuin kirjoittaisi saman kahteen kertaan. Yhdellä kielellä kirjoittaessa ei tarvitse kääntää ajatuksia yhtä monta kertaa vaan teksti saa virrata vapaasti. 

Tässä samassa oli ikäänkuin kaksi kysymystä. Olisin voinut kysyä kumpaa niistä kysyjä ensisijaisesti tarkoitti mutta koska varsinkin toinen niistä oli erityisen mielenkiintoinen, päätin olla kysymättä ja vastata molempiin. Ensimmäinen kysymys koskee siis sitä, miten löysin itse rebornit. Tähän olen vastannut suomeksi jossakin aiemmassa postauksessa, joten nyt lyhyesti virsi kaunis ja kertaus olkoon opintojen huoltaja: innostuin nukeista Suomessa pidetyn Desucon Frostibite tapahtuman yhteydessä nähtyäni bjd-nukkeja. Tällaista jonkin aikaa etsittyäni totesin kuitenkin, että ehkä sellainen ei sittenkään ole minulle paras mahdollinen. Syitä tähän oli useita. Kuitenkin palasin asiaan uudelleen ja etsiessäni edullista nukkea tori.fistä törmäsin Hiippikseen ja rakastuin. Sillä tiellä ollaan.

Kuinka siten löysin rebornyhteisön? Luulen, että kuulin ensimmäisen kerran muista, kun olin tutustumassa Siljaan ennen ostopäätöstä hänen edellisessä kodissaan. Tuolloin kuulin Whatsapp ryhmästä tai Facebook ryhmästä mutta olin sen verran tuore tapaus itse, että joko tutkin, mistä on kysymys tai unohdin samantien koko asian. Sen jälkeen kuulin muista nukkeilijoista vasta perustettuani blogin. Perustin Instagramin, jonne voisin laittaa tuhannet kuvani ja ryhdyin selvästi jäseneksi yhteisössä tykkäilyineni ja kommentteineni. Löysin sittemmin myös Facebookiin. Yhä edelleen olen aktiivisempi Instagramissa ja seuraan Facebookissa lähinnä mitä tapahtuu maailmalla ja onko miittejä tulossa ym. Ilman koronaa olisin jo varmaan käynyt miitissä (pikkujoulut). Blogissa kirjoittelen pienistä ja isoista asioista meidän rebornelämässämme. Olen edelleen melko yksin harrastukseni kanssa enkä ole juurikaan tavannut muita rebornharrastajia. Olen kuitenkin ensimmäistä kertaa ollut yhteydessä muissa maissa asuviin ihmisiin sosiaalisen median kautta. Ehkä jonain päivänä tunnen yhteisön paremmin. Tällä hetkellä olen yksi harvoista rebornbloggaajista. 

Arvokas kokemus on ollut myös käydä nukketapaamisissa, joisss muut eivät keräile reborneja. Kuitenkin kokemukset nukeista ja niiden keräilystä ovat olleet melko samankaltaisia ja yhteenkuuluvuuden tunne syntyi toisilla nukketreffeillä. Ensimmäisillä sain kuulla jonkin verran negatiivisia kommentteja rebornien keräilystä mutta toisilla oltiin jo uteliaita ja erilaisuutta kunnioitettiin paremmin. Tunsin itseni tervetulleeksi joukkoon. 

Jos haluat jättää kommenttia, se onnistuu tekstin alta. Jos haluat jättää kommenttisi anonyymina sekin onnistuu! Kirjaudu tällöin ulos mahdolliselta Google tililtäsi. 

Jatkopostaus: miltä tuntuu, kun reborn on pois?

Huom! Tämä postaus on jatkoa postaukselle "Miltä tuntuu lähettää reborninsa pois?" . Jotta pysyt parhaiten mukana, lue ensin tuo postaus.

Olen siis lähettänyt rebornnukkeni Solveign korjattavaksi. Koska en tiedä, kuka Solveign on tehnyt ja milloin (haasteena silloin, kun ostaa nuken käytettynä) olen vain valinnut hyvän artistin, jonka tyylistä pidän ja joka suostuu korjaamaan muiden tekemiä rebornnukkeja (tästä tulossa postaus myöhemmin). Olen odottanut nyt kaksi viikkoa kohtalaisen rauhallisena sitä, että paketti menisi perille. Miltä tämä aika sitten on tuntunut?

Kummalliselta. Olin kuvitellut, että poissaolon huomaisi paremmin. Olin kuvitellut kaipaavani Solista päivittäin mutta kumma kyllä näin ei ole. Uskon, että kaksi isointa syytä tähän ovat a. Olen päättänyt olla rauhallinen ja b. Minulla on kotona monta nukkea pitämässä minua riittävän kiireisenä. Osittain nämä kaksi liittyvät myös toisiinsa eli pidän itseäni kiireisenä muiden kanssa, jotta pysyisin rauhallisena enkä ajattelisi Soliksen poissaoloa liikaa.  

Kuvateksti: yksiä Soliksesta viimeisimpänä otettuja kuvia ennen pakettiin pakkaamista.

Rehellisesti voin tähän mennessä sanoa, että jos voisin tehdä toisin, saattaisin jättää Soliksen edelleen kotiin odottamaan parempaa aikaa. Koronan aikana posti on kulkenut yllättävän hyvin mutta totuus on tyystin toisenlainen, kun mennään maan rajojen ulkopuolelle. Solveign paketti joko seisoo tai ainakaan sen seuranta ei toimi/ ole päivittynyt sen jälkeen, kun paketin on kerrottu olevan matkalla vastaanottajamaahan. Paketin vastaanottava osapuoli rauhoitteli ja sanoi, että häneltä lähtevä posti on samassa jamassa ja paketin sijainti päivittyy usein vasta, kun se on otettu vastaan toisessa maassa. Yritän siis olla miettimättä, missä paketti seisoo juuri nyt. Yritän ajatella vain sitä, että postissa kysyttiin, haluanko maksaa takaisinlähettämisen kulut,  jos paketti ei saavuta vastaanottajaa. Vastasin tietysti kyllä. Kun kysyttiin haluanko, että paketti tulee lentäen vai halvinta tietä, vastasin että halvinta. Tässä ajattelin lähinnä sitä, ettei lentäminen välttämättä tarkoita paketille helpointa reittiä mutta en myöskään tiedä eduista ja haitoista riittävästi ja siksi valitsin ennemmin halvimman tavan. Solveig tulee siis kotiin ilman remonttia, jos ei pääse oikeaan osoitteeseen. 

En voi olla miettimättä sitäkään, etten tiedä ihan tarkasti, millaisena Solveig tulee takaisin. Solveign hiukset säilytetään entisenlaisina mutta muu maalataan uudelleen. Toivon, että pikku tyttöni tulee takaisin uuden uutukaisena mutta samalla omana vanhana itsenään. Osat ovat samat mutta suuria muutoksia voi silti tulla ja osaa olen myös pyytänyt. Yksi suurimmista eroista (voisin kuvitella) tulee olemaan Soliksen painotuksessa. Totesimme artistin kanssa, että painotus sellaisena kuin se on ollut, voi olla jopa haitallinen nukelle itselleen. Solveiglla siis suuri osa painosta on raajoissa. Tämä aiheuttaa pahimmillaan sen, että raaja repeää irti kehosta. Tällaista on tapahtunut joskus ja tämän voi toki aiheuttaa myös vääränlainen käsittely. Painotusta on siis tarkoitus muuttaa niin, että painoa jaetaan tasaisemmin kehoon. 

Mitä sitten ihan tarkkaan tehdään? Uudelleen painottaessa kaikki täyte poistetaan. Samalla nähdään, mitä nukke on "syönyt". Toivon, ettei mitään suuria yllätyksiä tule. Kaikenlaista sieltä voi kuitenkin löytyä, alkaen siitä, että täytteet ovat väärässä paikassa vuotamisen takia päättyen siihen, että materiaalina on käytetty ties mitä asiallista ja asiatonta. Nukkeihin on kuultu laitettavan tavallista hiekkaa, kissanhiekkaa, kiviä, teippiä... Kaikkea mahdollista löytyy. Nukeissa pitäisi käyttää materiaalina siihen tarkoitettuja tuotteita kuten metallisia tai lasisia kuulia painoa tuomaan ja raajojen sinetöimiseen erikseen tarkoitettuja osia. Mitä tahansa materiaaleja ei kannata käyttää niiden epäpuhtauden takia tai siksi, että ne voivat vaurioittaa nuken osia sisältä päin. Suurin toiveeni on tietysti se, ettei löydy hometta ja jos jotain muuten epäilyttävää löytyy, se poistetaan ja vaihdetaan johonkin parempaan. Olen varannut rahaa tähän hommaan ja haluan, että korjaus tehdään kunnolla, kuluissa hirvittävästi tinkimättä. 

Miksi sitten kuitenkin lähetin tytön matkaan? Koska pelkäsin jänistäväni. Tämä ensimmäinen remontti on nimittäin vain se ensimmäinen ja tarkoitus on korjauttaa nukkeja sitä mukaa kun ne kuluvat tai menevät rikki. Olin hankkinut artistilta kaikki tiedot ja siksi päätin takoa kun rauta on kuuma. Edessä on vielä monta korjauskeikkaa niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Olin toivonut, että ensimmäinen korjaus tehtäisiin täällä Suomessa, kynnys siihen olisi ollut matalampi mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Piti vain uskaltaa ja kun olin kerran päättänyt, hyppäsin, kun vielä olin täynnä päättäväisyyttä. 

Toivotaan, että kärsivällisyys pian palkitaan ja saan tietää Solveign olevan perillä siellä. Sitten alkaa tietysti se toinen jännittäminen eli milloin, miten ja millaisena hän tulee kotiin. 

Kiitos taas kaikille lukijoille! Kommentteja ja kysymyksiä sekä ehdotuksia käsiteltävistä teemoista voi jättää kommenttikenttään tämän postauksen jälkeen. Postausehdotuksia voi myös lähettää minulle yksityisesti.

Olenko minä tullut hulluksi vai sittenkin ne kaikki muut

Kuinka monta kertaa olet kertonut harrastavasi reborneja ja ajatellut, mitä sinusta ajatellaan? Olet odottanut outoja reaktiota ...ja saanut vielä oudompia?

Onnittelut! Olet yhä täällä, harrastamassa reborneja!

Harrastettuani reborneja nyt muutaman vuoden, olen kuullut melko monta kommenttia ja nähnyt melko monenlaisia ensireaktioita. Olen myös nähnyt melko monenlaista suhtautumista varsinaisten ensireaktioiden jälkeen. Lopulta olen todennut, ettei minussa ja harrastuksessani ole mitään omituista. Kerron salaisuuden: ne muut ne ovat outoja. 

Tässä yleisimmät (typerät) kootut kommentit ei-reborn harrastajilta: 

1. Mitä sun nukeille kuuluu? (Merkityksessä ovatko voineet hyvin, ei suinkaan oletko kuvannut viime aikoina, meneekö harrastuksellasi tai sinulla itselläsi hyvin jne.)

2. Sielläkö ne nyt on kotona yksin?

3. Eikö ole kiva kun ne ei sairastu/ ne ei itke öisin/ ne ei sotke...?

4. Eikö ole kiva, kun ne voi jättää hoitamatta, jos ei jaksa?

5. Ootko ottanut uusia kuvia? *näytän* Ne on kyllä niin aidonnäköisiä herranjumala! Kato nyt tätäkin!

6. Ne on kyllä niin hirveän aidon näköisiä, että ihan hirvittää!

7. Eikö pelota että ne ryömii siellä öisin, kun te nukutte?

Siis tota... Joo! Eli kenellä on vaikeuksia muistaa, että nämä nuket eivät ole oikeita!? Ja toisekseen, että ne on tarkoituksella tehty aidon näköiseksi. Ei sitä tarvitse hämmästellä joka ikinen kerta, se on lähinnä noloa (sinulle kommentoija, ei minulle). Ensimmäiset 10 tai 15 kertaa sen vielä ymmärtää, sen jälkeen voisit vain katsoa kuvia ja todeta, että hienoja on. Aitouden hämmästely on samaa kuin sanoisit: sä siis vieläkin olet ihan hyvä valokuvaaja vai? Ja toi artistikin näköjään osasi hommansa?

 Ja jos et siedä kuvien aitoutta, älä pyydä niitä nähdä. Muutaman kerran jälkeen olet varmaan oppinut, tykkäätkö vai et. En minäkään pyydä nähdä koirasi kuvaa ja sitten kerro, kuinka ruma se on kuvasta toiseen.

Kuvateksti: näyttää nukkuvalta vauvalta... ja siksi otin tämän kuvan! Jos ei näytä oikealta, en ota kuvaa tai ainakaan julkaise/näytä sitä (paitsi ehkä blooperseissa?). Haluan saada katsojan hämmentymään aitoutta ja ihailemaan vauvamaisia yksityiskohtia. Jos haluaisin kuvata nuken näköistä nukkea, voisin ostaa marketista halvalla

Ja rakas harrastajakollega, jos kohtelet rebornejasi kuten oikeita lapsia ja haluat muidenkin tekevän niin, se on minulle ihan fine! En vain itse kuulu siihen osaan harrastajia. Ja tämä näiden kommentoijien pitäisi tietää, se on yleensä kutakuinkin ensimmäinen kysymys ja tulee hyvissä ajoin ennen näitä yllämainittuja. Otan valokuvia ja niiden ulkopuolella nuket ovat seurana ja koristeena. Vaikka nuket kulkevat vaunuissa, vaunut ovat proppi.  Joka reissulta ei oteta kuvia yhtä paljon tai aina ei löydy sopivaa paikkaa tai tilannetta.  Luontovalokuvaajakin käy ulkona usein, saamatta yhtäkään mieleistä otosta palkaksi mutta toisaalta jos olisi täydellinen hetki ja kamera olisi kotona - kyllä harmittaisi. Joskus myös vien nuken ulos koska näytän sitä jollekulle. Mutta Ei, nukke ei ollut raittiin ilman tarpeessa eikä mankunut päästä ulos. Vaikka kirjoittaisin niin kuvani alla. Se on roolipeliä, se on osa tätä harrastusta. Se lisää sitä aitouden tunnetta, jota yritän kuvillani ilmaista ja tavoitella. Se on yhteinen vitsi, jota me rebornharrastajat ja meidän välkymmät tukijamme ymmärtävät. 

Nekin, jotka osaavat leikkiä mukana, ovat eri asia. Mutta he eivät sano noita yllämainittuja kommentteja ja ajattele niitä sanoessaan "sinähän se tässä outo olet enkä minä". He eivät pilkkaa harrastustani lapsellisilla, täysin naurettavilla kysymyksillä, aseta itseään minun yläpuolelleni omilla "normaaleilla harrastuksillaan". He eivät tuo ilmeillään ja eleillään ilmi sitä, mitä ajattelevat: että aikuinen ihminen jaksaa leikkiä tolla lailla nukkejen kanssa. Oikeat ystävät ja tukijat vitsailevat ja nauravat kanssani, eivät minulle. Ja kuten ehkä huomasit, suurin osa oudoimmista kommenteista perustuu siis siihen ajatukseen, että nuket ovat elossa tai olettaisin niiden olevan tai käytän niitä lapsenkorvikkeina. Nukkeja ei joko haluta tai osata nähdä esineinä ja välineinä tai kohteina. Ehkä pitäisi olla itsestään ylpeä, esittämällä heidät kuvissa aitoina saan muutkin unohtamaan, että ne eivät ole. Ja muuten: suuri osa näistä kommenteista on tullut samoilta ihmisiltä. Näyttää siltä, että kun päästät yhden tällaisen suustasi, niitä tulee useampia. Jokainen tapaamani kyselijä ei siis ole outo vaan osa heistä on todella, todella outoja. Tai huonokäytöksisiä tai erittäin ajattelemattomia ja sosiaalisesti sokeita. He kyselevät näitä viikosta ja kuukaudesta toiseen tai aina kun saavat mahdollisuuden. He eivät ole tai eivät ole enää ystäviäni. Vastaan kohteliaasti, koska en ole yleensä näin suora vaan minulla on käytöstavat. Tänne haluan kuitenkin jakaa todelliset tunteeni ajatuksistani ja näistä tilanteista, koska koen, että niistä voivat muutkin hyötyä.

Siis seuraavan kerran kun tapaat tällaisen oudon, ystävän tai ohikulkijan, muista tämä kirjoitus ja neuvo. Hymyile ja ajattele mielessäsi: minun hulluuteni on sentään ihan aisoissa. Se on valjastettuna hyvin tähän harrastukseen. Pidän siitä huolta ja vaalin sitä rakkaudella. Tuo tuossa vastapäätä taas ei tunne hulluutensa rajoja ja se laittaa hänet aukomaan päätään tutuille ja puolitutuille Ja luulemaan, että hän on hauska/osallistuu harrastukseesi/on siitä kiinnostunut, kun hän todellisuudessa vain pilkkaa sinua ja asettaa itsensä yläpuolellesi. Hänen harrastuksensa ei tuo hänelle samaa iloa eikä tee hänestä parempaa ihmistä ja siksi hän seisoo edessäsi/ruutunsa takana ja kommentoi ikävästi sinua/nukkejasi/kuviasi/videoitasi. Jätä hänet omaan arvoonsa ja palaa kotiin nukkejesi kanssa tai luokse. Täällä on paljon meitä, jotka ollaan juuri sinun tukenasi ja annetaan sinun olla sellainen kuin olet. Me emme naura sinulle. Jos nauramme, nauramme kanssasi.

Ja siis toi viimeinen kommentti: kiitos kysymästä, enpä ollut koskaan ajatellut tuota! Että kiitos nyt vaan hirveästi! Kiva mennä nukkumaan illalla, senkin kieroutunut tyyppi XD

Kuvateksti: ei se ole mihinkään ryömimässä. Minä asetin sen siihen, jotta se näyttäisi siltä! Eli nyt se oma mielikuvitus aisoihin (ei minun)

P.s. jos luet tämän kirjoituksen ja huomaat sanoneeni jonkin näistä kommenteista, no hard feelings. Osaan ottaa yhden tai kaksi sellaista kommenttia vastaan. Tärkeintä on se, oletko nauranut ja vitsaillut kanssani vai minulle. Ja kaikille muille, pahanilkisille sieluille neuvo: jos et osaa suhtautua johonkin asiaan, älä puhu siitä. Keksi muuta puhuttavaa. On sallittua olla ymmärtämätön ja suvaitsematon mutta hyvien tapojen pitäisi estää sanomasta kaikkea mahdollista ääneen. Mieti ensin, puhu sitten. Kiitti ja kuitti.