Aikuisena näihin kysymyksiin "mikä on sun lempiruoka?", "mikä on sun lempiväri?", "mikä on parasta musiikkia?" ja niin edelleen on yhä vaikeampi vastata. Kaikki ruuat on hyviä, syömäkelpoisia tai ainakin halpoja ja söisit vaikka kaiken buffetista "kun kerran on maksettu". Kaikki värit löytyy vaatekaapista, vaikka tykkäät sinisestä. Tai mustasta. Tai keltaisesta. Riippuu meinaan päivästä. Ja musiikkia voit kuunnella ihan tunnin teeman mukaan. Kaikki menee Mozartista Nightwishin kautta Elastiseen. Joskus itket lastenlauluille, kun niissä on niin liikuttava back story 😭
Yhtä hankalaa on määritellä yksiselitteisesti ja loppuun saakka, mikä reborneissa nyt sitten on parasta. Se vaihtelee vähän sekä rebornin, että päivän sekä fiiliksen mukaan. Ihan kuten lempiväri voi olla sininen mutta jossakin vaatteessa se inhoamasi sinapinkeltaisen sävy onkin se "juttu".
Yksi asia, mistä ainakin voin varmuudella sanoa pitäväni on rebornien pelkkä olemassaolo. Se, miten ne tuovat iloa jokaiseen päivään pelkästään olemalla olemassa. Kun olen luopunut nukkejen piilottelusta ja antanut nukkejen olla esillä, olen samalla löytänyt sen ilon, jota pelkkä nukkejen katseleminen voi tuoda. Minun ei tarvitse kaivaa nukkeja mistään kaapista voidakseni "harrastaa" sen minuutin verran ja katsella heitä ihaillen.
Kauneuden kaipuu taitaa olla ihmisillä verissä.
 |
Kuvateksti: reborninsa voi vaan laittaa sängylle omassa makkarissaan ja antaa kameran laulaa. Tai nostaa syliin sohvalla telkkua katsellessa ja vaan olla. |
Hyvänä haastajana tulee harrastuksen monipuolisuus. Sitä voi harrastaa ihan koska ja missä tahansa ja omalla aikataululla! Itse olen onnistunut ainakin luomaan tasapainon elämässä niin, että nuket ovat tervetulleita moneen paikkaan ja monessa paikassa ja tilanteessa on tilaa valokuvaamiselle. Toisaalta voin harrastaa ihan kotoillen ja omassa rauhassa, ilman mitään yleisöä ja apulaisia. Mitään pakkoa ei ole ja yhteisö on parhaimmillaan salliva ja ymmärtäväinen. Vaikka olen kuullut, että painostamista ilmenee, minulta ei ole esimerkiksi koskaan kinuttu uusia kuvia ja kirjoituksia vaan niiden ilmestymisestä ollaan iloisia.
Minä en samalla tavalla kaipaa yhteisöä mutta sekin on hieno osa harrastusta ja todella tärkeä monelle nukkeilijalle. Minusta on myös mukavaa saada ideoita muilta ja kuulla miten muut ratkaisevat ongelmatilanteita tai kertovat harrastuksestaan muille. Olen ehkä passiivisempi yhteisön jäsenenä mutta heitäkin tarvitaan. Katselen mielelläni kuvia ja kommentoin sanalla tai parilla, autan mielelläni muita muiden pulmissa ja niin edelleen mutta en aloita keskusteluja enkä välttämättä tuo esille epäkohtia (koska en yleensä niitä ehdi huomata vaan joku on minua nopeampi). Minulle sopii tämä kirjoittamisen ja osallistumisen tapa, jonka blogi on luonut ja entisiin kirjoitusharrastuksiin verrattuna tämä on ollut jo iso askel kohti uutta ja kantaaottavampaa kirjoittamisen tapaa. Varsinaisesti sosiaaliseksi tätä hommaa ei voi kutsua mutta on askel siihen suuntaan.
 |
Kuvateksti: Kuva nukketreffeiltä vuodelta 2020 (tammikuulta, Ennenku helvetti pääsi valloilleen XD) |
No mikä sitten on ikävintä reborneissa. Heti tulee mieleen kaksi asiaa: järjestyksen pitäminen ja siivoaminen sekä nukkejen kuluminen. Olen huono myymään tavaroita tai hankkiutumaan niistä eroon, mikä tarkoittaa että tavaraa on paljon ja niitä pitäisi pitää hyvässä järjestyksessä. Järjestys löytyy kyllä mutta silti vaatteita, leluja ja rekvisiittaa jää esille lojumaan kun jonkun homman lopettaa. Helpompi olisi jos jaksaisi ja pystyisi myymään osan vaatteista, menisivät laatikot paremmin kiinni...
Sitten on se nukkejen kuluminen! Ai että se on raastavaa! Kun haluaisit pystyä olemaan ilman huolenhäivää ja nauttimaan nukkejen kanssa olosta mutta et voi unohtaa sitä, että ne kuluvat. Itse yritän olla välittämättä ja teen niitä asioita, joista pidän: vaihdan vaatteita kun haluan ja käyn nukkejen kanssa kävelyillä vaunujen kanssa. Kun käsittelen nukkeja, yritän olla vetämättä nukkejen niskaa mitään pintaa pitkin, jotta maalit tai hiukset eivät kulu turhaan. Pidän nukkeja sylissä niin, että ripset eivät hankaudu minua vasten ja vältän tietysti kaikenlaista nukkejen kaatumista ja putoilemista. Mutta on siinä oma hommansa ja koko ajan saa olla naputtamassa muille miten toimia ja nostella. Mutta vaikka parhaansa tekee, harmittaa kuluminen silti kun sitä huomaa tapahtuneen.
 |
Kuvateksti: "Siis HETKONEN! SIKSIKÖ mulla on aina pipo päässä!" |
