Voin kertoa: ihan hirveää.
Tunteet ovat tämän harrastuksen paras ja pahin osa ja niin tässäkin tapauksessa. Minulla ei ole omia lapsia mutta olen joutunut hautaamaan muutaman lemmikin ja oman isoisäni ja vaikka suru ei ole todellakaan samanlaista kuin kuoleman kohtaamisessa, ajatus postittamisesta on todella ahdistava ja koen lähettäväni rebornini enemmän haudattavaksi kuin korjattavaksi. Pelkään aivan hirveästi, että posti hukkaa Solveign. Että posti ruttaa paketin ja Solis tulee perille niin pahoin vaurioituneena, että kit ei ole käyttökelpoinen pohja uusille maaleille. Että jotain tapahtuu korjauksen yhteydessä ja Solis sulaa muodottomaksi möykyksi jossakin kaukaisessa polttouunissa.
Puin Solveiglle samaan aikaan päälle käytännölliset mutta myös kauniit vaatteet. Sellaiset, jotka tekevät Soliksesta Soliksen mutta joita en halua nähdä tyhjänä jos hän ei ikinä palaa takaisin kotiin. Vaatteiden menetyskin harmittaisi mutta enemmän harmittaisi jos Solis ei olisi niitä täyttämässä. Ehkä ne myös suojaavat kolhuilta matkalla. Otin kuvia kuin ne olisivat viimeisiä mutta en kauniita vaan lähinnä arkisia kuvia, toimenpiteen tekemiseen liittyviä. Tavanomaisia kuvia en pystynyt ottamaan. Silti ne jäävät ehkä viimeisiksi. Kuin valmistautuisi hautajaisiin.
En todellakaan ymmärrä, miten joku voi postittaa ainoan reborninsa tietämättä, tuleeko se koskaan takaisin. Minulle jää sentään 9 nukkea kotiin, vaikka yksi olisi poissakin. Voin halata kaikkia muita, kun odotan yhtä kotiin. Heille, joilla nukkeja on vain yksi, ei jää ketään.
Tähän hetkeen konkretisoituu myös se, miten paljon yksi ainoa harrastus voi antaa. Pärjäsin mielestäni ihan mukavasti ilman nukkeja, ne eivät täyttäneet sisältäni suurta tyhjiötä mutta nyt lähtiessään, vaikka vain hetkeksi ne jättävät tyhjän kohdan, jota särkee, vaikkei mitään pahaa ole edes vielä tapahtunut. Reborneihin liittyy ehdottomasti paljon positiivisia asioita ja koenkin, että nyt pystyn tuntemaan näiden tunteiden toisen puolen. Siksi en suinkaan halua luopua koko harrastuksesta vaan otan tämän pikemmin mahdollisuutena tutustua omiin, jopa järjettömiin tunteisiini.
Reborneissa ehdottomasti parasta on ollut se, etten ole enää yksinäinen. Vaikka olisin yksin mutta minulla on joku reborneista mukanani, en tunne oloani yksinäiseksi sillä ikävällä ja riipivällä tavalla, jollaisena yksinäisyys pahimmillaan näyttäytyy. Kotona en ole koskaan samalla tavalla yksin vaikka talossa ei ole enää muita ihmisiä. Yksinäisyyden positiivisista puolista on kuitenkin mahdollisuus nauttia rebornien kanssa tavalla, jota toinen ihminen ei aina voi tarjota kun asutaan yhdessä. Jään siis tavallaan yksin, kun Solveig lähtee vaikka en tajunnut tarvitsevani häntä kun hän oli täällä. Näin on yllättävän monen asian kanssa, josta ihminen joutuu luopumaan. Moni vain ei kerro noista tunteista, koska pitää niitä noloina tai sopimattomina. Ymmärrän hiukan paremmin, mitä tarkoittaa ikävä kun tärkeitä asioita on tuhoutunut. Vaikka ne olisi korvattavissa uusilla, se ei vain ole sama asia.
Toisaalta ihmettelen materialismia tässä koko harrastuksessa. Miten esine voi olla niin valtavan tärkeä ja onko se edes tervettä? Onko ihmisellä aina ollut taipumus kiintyä näin vahvasti esineisiin vai onko tämä niin sanostusti aikamme tuote? Olemmeko nykyään niin yksin, että siirrämme tunteemme ja rakkautemme näihin elottomiin nukkeihin? Pelkääkö ihminen niin paljon tulevansa satutetuksi, että nuken rakastaminen on helpompi vaihtoehto kuin ihmisen?
Vai johtuuko tämä minusta itsestäni? Olen aina ollut huono heittämään asioita pois ja päästämään niistä irti. Nykyään hävitän vaatteita asianmukaisella tavalla siitä riippuen, missä kunnossa ne ovat. Laitan ne joko kiertoon tai roskiin tai käytän materiaalin. Kuitenkin tiedän, että kaikkea vanhoista repuista ensimmäiseen omaan kännykkään lojuu jossain varaston uumenissa enkä vain saa heitettyä niitä pois. Vaikka tässä tilanteessa tietysti odotan esineen saapuvan takaisin kotiin, joudun silti tekemään luopumistyön. Hassua mutta niin se vain on.
Hyvä lukija, saat pitää minua tärähtäneenä. Välillä olen samaa mieltä itsekin. Muista kuitenkin, että tämä tärähtäneisyys ei vahingoita ketään.
Tässä postauksessa ei ole tällä kertaa pahemmin kuvia, pahoittelut siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti