Tämä blogipostaus on siis täynnä vastauksia lukijoiden ja seuraajien esittämiin kysymyksiin. Kysymyksiin on vastattu suunnilleen niiden saapumisjärjestyksessä ja niitä tuli laidasta laitaan, pahoittelen aiheen hyppivyyttä. Kuvia ei tällä kertaa ole, koska pääpaino on tekstissä.
Miten löysit reborn nuket?
Löysin rebornnuket etsiessäni myynnissä olevia nukkeja. Hakusessa olivat siis BJD-nuket (eli Ball Jointed Doll), joille ommellaan vaatteita ja joita asetellaan eri asentoihin ja valokuvataan. Olin pitkään etsinyt tällaista nukkea mutta monet niistä olivat minusta turhan pelottavan näköisiä. Yhtäkkiä vastaan tuli reborn nukke, joista olin nähnyt dokumentin joskus vuosia aiemmin. Katselin kuvia pitkään ja palasin saman ilmoituksen äärelle monia kertoja. Kerroin puolisolleni (jonka kanssa olimme muuttamassa muutaman kuukauden sisällä yhteen ja etsimme asuntoa), että haluaisin ostaa tällaisen nuken. Niinpä tuo nappisilmä eli Hiippis muutti minun ja muutamaan viikkoa myöhemmin meidän yhteiseen kotiin ja loppu on historiaa.
Piditkö niistä heti?
Ensikosketus vuosia sitten teini-ikäisenä jätti lähinnä oudon tunteen. Olin nuori ja noloa oli jopa jos äidin paidassa oli Nalle Puh. Koin, että Disney, nuket ja pehmolelut kuuluvat lapsille ja nuorille, eivät aikuisille.
Myöhemmin opin katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Ymmärsin, että todellisuudessa suuri osa aikuisista on kadottanut leikkisyytensä ja saattaa kärsiä siitä valtavasti. Melkein mikä tahansa, mikä lievittää ahdistusta, tuottaa iloa eikä ole haitaksi kenellekään tai millekään on sallittua ja jopa toivottua. Kun siis löysin rebornit uudelleen, en ihastunut niihin päätä pahkaa saman tien mutta jokin otti kipinää. Nyt tuo kipinä on mukava lämmittävä tunne rinnassa, ei varsinainen riehuva roihu vaan miellyttävä palo omaan tekemiseen omalla tavalla.
Kaikista nukeistanikaan en ole pitänyt heti vaan olen tarvinnut aikaa kunkin nukkeni kanssa. Ostopäätöksiäni mietin tarkkaan ja myyn nukkejani harvoin. En myöskään pidä kaikista näkemistäni nukeista tai aihioista.
Miten säilytät nukkejasi?
Nukeillani on aina oltava turvallinen paikka. Ne eivät saa päästä putoamaan, kaatumaan tai jäädä jalkoihin. En säilytä nukkejani vitriinissä, koska koen, että siten olen niistä kauempana kuin haluaisin. Kaikki nuket ovat meillä olohuoneessa, koska meillä makkari on rauhoitettu paikka (eikä muita huoneita ole kaksiossa). Omistan sekä sitterin, että turvaistuimen ja molemmissa on aina joku, yleensä Hiippis sitterissä ja Amanda istuimessa. Imetystyyny on myös ahkerassa käytössä, sen päällä makaa joku pienemmistä nukeista, yleensä Varpu, juuri nyt Ingalill. Säkkituolille olohuoneen nurkkaan mahtuu kolme ja Alvalla on oma pahvilaatikko sitterin vieressä, kirjahyllyn edessä, tosin Alva saattoi uppgradeta laatikon koriksi, emme ole vielä päättäneet, pysyykö hän siinä. Yleensä sohvalla istuu vähintään yksi tai kaksi rebornia mutta maksimi on puolet kulmasohvasta, loppu on ihan ihmisille. Puolisolla on myös lupa siirtää nukkeja esim jos:
- Ne ovat tiellä, kun jotain tekee ja niille voisi sattua jotain (esim. kirjahyllystä voisi pudota jotain ja sinne on vaikea päästä siirtämättä jotakuta).
- Ne ovat vieraiden tiellä, eli kun meillä onkin enemmän porukkaa kuin me kaksi.
- Joku vieras pelkää niitä ja/tai ei pysty rentoutumaan niiden seurassa.
Uusista nukeista keskustelen aina puolison kanssa, koska kaksiossa on hyvin rajalliset mahdollisuudet säilyttää nukkeja. Tosin puolisoni on niihin hyvin tottunut, eikä vierasta yhtään nukkejen läsnäoloa, päinvastoin. Ainoat syyt puolisolle olla huolissaan nukesta sohvalla on "Oletko liian takakenossa, pitääkö laittaa jotain pään taakse?" (kysymys tältä viikolta) tai "Anteeks, tönäisinkö mä sua?".
Onko käynyt ikäviä kokemuksia, jos joku on luullut nukkea oikeaksi lapseksi?
Ainoan kerran, kun olen joutunut vastatusten henkilön kanssa, joka vaatii ikävällä tavalla tietoa nukesta, on ollut kun eräs puolituttu näki meidät lähikaupassa vaunujen kanssa. Koin, ettei hän ollut riittävän tuttu, jotta olisin voinut sanoa kuten asia on mutta liian tuttu kumminkin, jotta hänen mielipiteensä olisi voinut loukata. Käänsin vaunut toisin päin, sanoin että tuttujen lapsi lainassa, vaihdoin mielipiteet säästä ja karkasin. Jos olen joskus nähnyt tuttuja, joita en halua nukkejen kanssa tavata, olen lähtenyt karkuun eli kävellyt toiseen suuntaan ja katsellut pitkin seiniä.
Yleisin reaktio vierailta ihmisiltä on hämmennys. He eivät tiedä mitä sanoisivat eivätkä ole valmistautuneet näkemään nukkea vaan vauvan. Yksi konduktööri junassa katsahti vaunuihin ja napsautin sormiani nuken silmien edessä ja totesin, että tämä ei varmaan tarvitse lippua. Konduktööri tajusi, että lapsi ei räpäytäkään ja mutisi että ei sitten varmaan ja meni pois.
Yleisin reaktio tutuilta taas on hämmennys tai aivan päinvastoin jopa riemastus, jonkinlainen voitonriemu. Osa hymyilee oveleasti, ihan kuin olisin jäänyt jostain kiinni. Kai se on se, että minusta paljastuu uusi puoli, josta muut eivät tiedä mitään. En todellakaan vaikuta kuulema ihmiseltä, joka kerää nukkeja, varsinkaan vauvan näköisiä. Osa sulaa täysin rebornien söpöyden edessä ja haluaa ne syliin ja kohtelee kuin oikeina vauvoina ja keinuttelee sylissään ja kujertaa.
Ikävimmät kommentit tulevat aina tutuilta ja aina niin päin, että heistä on inhottavaa ja puistattavaa, kuinka aidolta nukke näyttää. He eivät siis luule nukkea oikeaksi vaan he tietävät, että talossa on nukke mutta eivät sitten etukäteen ole kuitenkaan jaksaneet uskoa, että se/ne näyttäisi/-vät niin aidolta. Lähemmin tätä inhoreaktiota on käsitelty postauksessani "Kammottavat rebornit". Tuttujen kommentit satuttavat minua ainakin eniten, tuntemattomien reaktioita osaan paremmin selitellä objektiivisesti ja unohtaa.
Kuvailit taaperon pukemista. Tottakai se on eri asia mutta kuulostaa, että jotain samaahan on rebornin ja liikuntavammaisen pukemisessa?
On ja ei ole. Reborn ei pistä vastaan kuten oikea vauva, lapsi tai aikuinen, jota auttaa pukemisessa mutta eipä reborn osaa siinä auttaakaan. Kun olen työssäni pukenut liikuntavammaisia, se miten puen housut ja hihat pujottamalla käden tai sormet vastaan hihassa on samaa. Kuitenkin erityisesti se, että rebornin käsi ei taivu nivelestä on se hankala osio, erityisesti suoraa kättä on hankala saada suoraan hihaan venyttämättä vaatetta ja minä vihaan venyttää vaatteita! Olen hyvin varovainen vaatteiden kanssa, mitä tulee nukkeihin (enkä avustaessani revi kyllä rikki muidenkaan kuteita mutta niitä kuuluukin yleensä venyttää käytössä).
Sitten on vielä se, että ihmisen hiukset ei kulu vaikka niiden päältä vetää pipon päätä myöten eikä silmäripset irtoa vaikkei niitä suojaa. Kaikki mikä menee pään ylitse, solahtaa siis elävällä puettavalla kuin puettavalla mukavasti, rebornien kanssa saa aina hikoilla ettei mene maalit tai istutukset poskelleen. Kenkiä pukiessa sama, jos aina hinkkaat samasta kohdasta kengällä, voi tulla pitkällä tähtäimellä pahaa jälkeä.
Mitä ajattelet rebornharrastuksesta sitten, kun teillä on omia lapsia?
Toivottavasti minulla riittää aikaa silloinkin! Olen henkilö, jolla on monta rautaa tulessa, joka tekee paljon vapaa-aikanaan ja tarvitsee palautumisaikaa ja aikaa perheen kanssa. Toisaalta jos keskityn vain lapsiin, en ole enää oma itseni. Koen, että saadessani puuhata omiani, pääsen taas tasoihin aivopaineissa ja olen läheisilleni parempi ihminen. Toivon, että talossani on tilaa sekä lapsille, että nukeille. Voi olla, että nuket päätyvät vitriiniin tai omaan huoneeseen, sitä on vaikea ennustaa kun ei tiedä edes, mitä söisi huomenna lounaaksi! Parhaassa tapauksessa lapset tottuvat ja oppivat, että äidillä on oma harrastus, joka on kuin mikä tahansa harrastus. Instagramissa olen seurannut perhettä, jossa on pieni vauva/taapero, jolle reborn on hauska leikkikaveri, jota hän kohtelee varovaisesti (ainakin kuvista päätellen). Hän on myös ihastunut vain yhteen heistä, Antonin Liam aihiosta tehtyyn poikaan. Muut nuket eivät häntä juurikaan kiinnosta. Jotakin samankaltaista siis toivoisin, vaikka se tarkoittaa, että en pysty enää harrastamaan yhtä paljon eri asioita tai yhtä aktiivisesti.
Teillähän on sitten hieno varasto vauvanvaatteita teidän lapsille! Vai kuinka?
Juu tuota... Ei. Usein kysytty kysymys. Koen, että minun harrastukseni on minun. Olen itse laittanut rahani kiinni vaatteisiin, varmasti satoja euroja. En siis todellakaan halua, että kaikista rakkaimmat ja hienoimmat ovat kuolassa, puklussa ja porkkanasoseessa ja pyörivät itsensä nukkaisiksi pyykkikoneessa. Sori vaan lapset, rakastan teitä, mutta teille hankitaan yhdessä puolison kanssa omat kuteet, joilla kehtaa laittaa päiväkotiin ilman, että tarvii haukkua päivän päätteeksi tädit siitä, että on tehty, sotkettu ja eletty lapsen elämää. Jos joku vaate tulee kuvattua niin monesti, että se joutaa mennä niin saattaa eksyä lasten päälle ja jos lastenvaatteita shoppaillessa tulee ylisöpö vastaan, voi olla, että niitä eksyy kaksi ostoskoriin, toinen lapselle ja toinen ikuiselle lapselle, joka ei ikinä sitä pilaa...
Tekeekö sinun välillä mieli ostaa uusia nukkeja, ja kuinka käsittelet niitä tunteita?
No aivan varmasti! Uusia aihioita tulee kaiken aikaa ja uusia söpöläisiä myös. Samasta aihiosta saa hyvinkin erilaisia nukkeja aikaiseksi joten aika ajoin jokin aihio tai nukke jää erityisesti mieleen. Yleensä ajattelen sitä, olenko todella valmis luopumaan jostakusta aiemmin ostamastani nukesta, onko minulla tilaa ja aikaa uudelle nukelle ja olenko valmis luopumaan jostakin haaveesta jonkun tulevaisuuden nukkeni suhteen (minulla on siis pari suunnitelmaa kokoelmani suhteen, yksi uusi nukkeprojekti, joka tulee vaatimaan paljon rahaa sekä yksi korjaus vs. uudelleen teetättäminen samasta aihiosta) ja päädyn yleensä mieluummin seuraamaan jotakuta olemassaolevaa nukkea Instagramin kautta. Näin saan nähdä kauniita kuvia, saan nähdä kauniita vaatteita tarvitsematta ostaa niitä sekä säästän aikaa omille reborneilleni. Parhaat kuvat säästän puhelimeeni screen shotteina, joita katselen kunnes kyllästyn ja poistan ne. Kuvat ovat vain yksityiseen katseluun enkä käytä niitä mihinkään. Pyrin ottamaan screenshotin niin, että tilin nimi näkyy kuvassa. Käsittelen siis tunteita terävimmällä aseellani eli järjellä! XD
Haluaisitko koskaan teetättää rebornin itsesi näköiseksi ns. lapseksi/vauvaksi, jolla olisi sinun piirteitäsi?
Silmät auki olevista nukeista yhtä lukuunottamatta kaikilla on siniset silmät kuten minulla. Kirjo erilaisia sinisiä on kuitenkin valtavan laaja eli ei varsinaisesti jäljittele omaa väriäni. Pidän kuitenkin jostain syystä vaaleammista hiuksista (itselläni on melko tummat). Antonille halusin ruskeat hiukset mutta en käyttänyt sävyn valintaan kovin paljon aikaa (ja se tehtiin etänä joten vertailua ei voinut tehdä luonnossa). En siis ole kovinkaan innostunut tästä Oikeita hiuksia voisin istuttaa rebornille mutta ei minun omiani, kiitos vaan! Mielestäni lapseni saavat sitten näyttää mieluummin minulta, sitä odotan paljon enemmän. Aihio kun ei kuitenkaan ole 3D-versio minusta tai kenestäkään sukulaisestani. Sen sijaan muita ihmisiä muistuttavia nukkeja olen kiinnostunut teetättämään. Mielessäni on ainakin yksi jo edesmennyt historian henkilö, joka olisi kiinnostavaa saada rebornina mutta enpäs paljasta kuka on kyseessä ;)
Olen kiinnostunut kuulemaan, missä määrin nuket ovat osa elämääsi silloin, kun et valokuvaa tai jaa niiden kuvia ryhmiin? Ovatko ne sinulle enemmän söpöjä somisteita kodissa vai ikään kuin lapsia arjessa mukana eläen? Vai näetkö ne ikään kuin harrastusvälineenä, valokuvausrekvisiittana? Eikä mikään näistä siis sulje pois sitä, etteikö niitä ole kiva sylitellä ym. :)
Morning routine videot ovat tosi tuttua tavaraa rebornien kohdalla. Meidän arki ei ole kuitenkaan kuin morning routine videosta. En juota enkä syötä reborneja kuin silloin kun tarvitsen sellaisia kuvia ja meillä on välineitä tähän vain taaperoille. Ei siis yhden yhtä tuttipulloa! Tuttejakin on suussa lähinnä kuvissa. Rebornit eivät istu ruokapöydässä kun perhe syö eivätkä kulje mukana jatkuvasti.
Rebornini ovat minulle jotain pelkän rekvisiitan ja lasten väliltä ja näin kuuluu ollakin. Rebornit tulevat toisinaan kauppaan, koska minusta on mukavaa viettää aikaa heidän kanssaan kävellen ja vaunuja työntäen (ja minun pitäisi liikkua enemmän, rebornit siis motivoivat). Rebornit kuuntelevat toisinaan kun luen ääneen (tämä liittyy vapaaehtoisprojektiini), koska minusta on kivempaa lukea "jollekulle" kuin yksinäni tyhjässä huoneessa. Kun olen kotona ja minulla on ollut huono päivä, nuket saattavat istua sylissä halattavana tai kuin painopeittona. Kun olen tosi stressaantunut, puolisoni saattaa kysyä "Auttaisiko jonkun nuken pitely?". Rebornit ovat siis jotain, mikä samaan aikaan auttaa yksinäisyyteen, en ole yhtä yksin nukkejen kanssa mutta ne myös auttavat minua kun haluan olla yksin mutta en yksinäinen. Inhimillistän nukkejani jonkin verran, haluan, että heillä on mukavan näköistä olla, haluan, että heillä on kivat vaatteet ja tukka siististi kammattuna mutta en kuole jos nukke on yön lattialla, koska meillä on vieraita, he eivät kuole vetoisuuteen. Nukkeni ovat kuitenkin hän ja he, eivät tuo ja ne. Aluksi peittelin rebornit illalla nukkumaan mutta enää en (silloin niitä oli kaksi tai kolme). Joskus vaihdoin vaatteita melkein päivittäin, enää en (koska niitä ei ole enää pari vaan 10.)
Suhtautumistani ei siis voi järjellä selittää, en löydä siitä johdonmukaista linjaa mutta en ole sellaiseen pyrkinytkään ainakaan tietoisesti.
Oletko ikinä tehnyt itse reborn-nukkea? Haluaisitko?
En ole mutta haluaisin. Ihan siksi, että osaisin arvostaa taiteilijoiden työtä vielä enemmän. Pidän myös uusien asioiden kokeilemisesta ja haluan oppia ymmärtämään uusia tekniikoita, systeemeitä ja juttuja. Tällä hetkellä kuitenkin krooninen aikapula jarruttaa tätä. Minulla on vastuullani lasten ja nuorten harrastusryhmän vetäminen viikottain, tarvitsen melko paljon palautumisaikaa työstäni ja opiskelen töiden ohella tällä hetkellä. Lisäksi minulla on sivutyö, joka tulee teetättämään tulevana keväänä työtä ainakin yhtenä viikonloppuna kuussa, luultavasti myös toisinaan viikolla. En siis halua aloittaa mitään, mihin en voi sitoutua juuri nyt.
Lisäksi osaan piirtää tikku-ukon vain auttavasti ja maalata vain jos taulussa on valmiiksi numerot ja maalit purkeissa niiden mukaan sekoitettuina, joten hetken haluan sille projektille varata, jotta kerralla onnistumisen pakko ei piinaa perfektionistia ihan yhtä tuskallisesti XD
Häiritseekö sinua eri nukkejen (ei välttämättä omiesi vaan yleisesti) laatuerot? Mitä tekisit tai miten suhtautuisit, jos ostamassasi nukessa olisi ihana lempiaihio, mutta vaikkapa silmät olisi aseteltu epäluonnollisesti tai tukka istutettu tavalla, joka ei miellyttäisi sinua? Kuvaisitko niin, että viat jäisivät piiloon vai pistäisitkö nuken vain kiertoon?
KYLLÄ MUUTEN HÄIRITSEE! Joskus on kamalaa nähdä, miten kamalia reborneja on myynnissä nettiä myöten. Seuraan taiteilijoita pitkiä aikoja ja heidän nukkejaan mahdollisuuksien mukaan myös uusissa kodeissa, jotta kaikki tällainen tulee ilmi ennen kuin ostan/tilaan heiltä nuken. Olen tehnyt virheeni ja valtaosa nukeistani vaatisi jonkinlaista korjailua (osa on teetättämättä koronan takia). Maalien lähteminen on yksi suurin ongelma ja sen pyrin piilottamaan kuvissa. Huonosti aseteltuja silmiä en siedä yhtään, pyydän aina silmistä useita kuvia ennen kuin nukke saa lähteä tulemaan kotiin. Olen oppinut vaativaksi enkä tilaa toista kertaa tekijältä, joka ei kuuntele minua. Ja tässä täytyy sanoa, että suomalaisilla tekijöillä on pitkä matka kuljettavana. Melko monenlaista tekijää löytyy mutta joko työn jälki ei vakuuta , tehty ei kestä tai toimitusajat tai muut eivät pidä. En halua osoitella ketään tällä kommentilla ja todella moni on tyytyväinen suomalaisiin tekijöihin. Ulkomailla kuitenkin kuunnellaan tilaajaa ja tehdään, mitä pyydetään, ei olla niin taiteilijaa, vaikka tehdäänkin oman näköistä jälkeä. (Enkä väitä, että nukkejen tekeminen olisi helppoa, kaukana siitä ja kaikkien pitää harjoitella tullakseen hyviksi. Siksi maksan mielelläni sen, mitä tekijä pyytää, kun tekijä on hyvä ja vuosien kokemus ja harjoittelu näkyy.)
Minun on vaikea laittaa nukkeja eteenpäin. Yhden olen myynyt mutta en pidä nukkejen kierrättämisestä, vihaan sitä, että nukkeja vannotaan rakastaa ja "kokoelma on nyt täynnä" ja kahden kuukauden päästä kuvissa on ihan eri tyypit. Minä lupaan yrittää korjauttaa nuket jo niitä ostaessani. Paljon saa myös korjattua muuten laadukkailla taustoilla, filttereillä, kalliilla ja hienoilla vaatteilla jne. Jos ihminenkin on photoshopattavissa, miksei siis nukke? Meillä ei tarvitse olla ihan niin täydellinen mutta pyrin parantamaan nukkejen ulkonäköä jos jotain hajoaa/kuluu.
Kehottaisinkin siihen, että ostaessa pyytää riittävästi riittävän laadukkaita kuvia tai menee paikan päälle katsomaan nukkea. Siinä säästää myös omia rahojaan. Hyviä nukkeja on oikeasti saatavilla. Jos taas taloudellinen tilanne ei salli täydellisen tai uuden nuken ostamista, pitää löytää se itselle riittävän hyvä. Monet ovat täysin tyytyväisiä nukkeihinsa, vaikka hiuksia puuttuisi tai maali olisi paikoin kulunut. Osa haluaa satsata siihen yhteen nukkeensa kaikki rahansa, osa haluaa omistaa monta. Minulle monta on ollut oikea ratkaisu ja satsaan rahani harvoin mutta hyvin. Keräilyn alussa olin impulsiivisempi mutta olen oppinut läksyni.
