Kuinka "perheeni" on ottanut muovimuksut vastaan?

Laitoin otsikossa perheen lainausmerkkeihin ihan siksi, että aion puhua aluksi yleisellä tasolla, sitten enemmän lähipiiristä mutta suuremmasta perheestä kuin äiti, isä, sisarukset. Lopuksi käyn läpi myös oman ydinperheeni mietteitä. Näin sain sekä lukijan toivetta (kuinka perhe on asiaan suhtautunut) hieman laajemman kirjoituksen että tulin käsitelleeksi aiheen ilman rajauksia. Nykyään käsite perhe ei oikein tahdo riittää koskemaan elämän tärkeitä henkilöitä ja rajanveto on sekä vaikeaa, että turhaa.

Yleisellä tasolla olen kokenut, että tämä harrastus on vähän kuin virtahepo olohuoneessa. Osa ei edes ole käynyt meidän olohuoneessa, joten he eivät asiasta ole mitään mieltä, eivät ainakaan suoraan. Kun he sitten käyvät (kuvaannollisesti tai oikeasti, meillä nuket todella ovat olohuoneessa) osa yrittää olla kovasti virtahepoa näkemättä, vaikka olohuoneessa olisi miten ahdasta, katsellaan pitkin seiniä eikä osata enää puhua edes säästä. Osa kommentoi virtahepoa, mutta se ei ole heidän ajatuksissaan kovin kauan, he löytävät olohuoneesta kyllä istumapaikan virtahevon ehdoillakin. Osa ei missään nimessä suostu olemaan virtahevon ehdoilla, vaikkei virtahepo sitä pyytäisikään, he haluavat virtahevon ulos, heti. Osan mielestä virtahepo on ihan ok, jopa ihan kiva.

Kaikkea on siis mahtunut "uralleni" nukkeäitinä: Kerran aloitin keskustelun nukeista ja sain tietää henkilön todellisen mielipiteen ("ne on ihan kammottavia") kunnes kerroin, että jep, sitähän mieltä osa on, mulla on muuten kotona muutama. Ilme oli näkemisen arvoinen. Koska en paljon piittaa ulkokultaisuudesta ja todellisten mielipiteiden pimittämisestä, haluan mieluummin kuulla, mitä mieltä ihmiset ovat ja päättää sitten, miten heihin suhtaudun kommenttien jälkeen. Muita koottuja kommentteja: "Voi kauhea, ne tuijottaa mua ihan koko ajan! Mä en voi olla täällä", "Etkö sä pelkää et ne alkaa yöllä liikkua?", "Voi että, ne on oikeasti ihan aidon näköisiä!", "Aivan ihania!", "Huh, tähän pitää hetki tottua...", "Mitkä näiden nimet on?", "Onko sulla ollu näitä kauan?" jne. Ikävät ensireaktiot olen antanut anteeksi, jos henkilö on todella osannut sen jälkeen todeta, ettei pitäisi tuomita sellaista, mitä ei ymmärrä. Osa on hetken pohdinnan jälkeen ollut valmis miettimään asiaa ja pyytänytkin anteeksi.

Niihin ihan oikeasti tottuu. Kirjoitan tätä ja sohvalla on kolme. 

Enkä pelkää, että nappaavat jalasta.

Työpaikallani olen suhteellisen avoimesti puhunut harrastuksestani, ihan siksi, että oli pakko. Olin esillä nukkeharrastukseni kanssa lehdessä viime vuonna, joten uutinen levisi pienessä yhteisössä kulovalkean tavoin. Sitäkin ennen Alva oli ollut mukanani töissä kerran kassissa, koska menimme hänen kanssaan ompelijan luokse suoraan töistä. Yksi kysyi mitä kannat kassissa ja minä tietysti näytin. Olen myös esitellyt nukkejani kännykän ruudulta valokuvista mutta koska työyhteisöömme kuuluu näkövammainen, hyvä työkaverini, halusin, että hänkin "näkee" nukkeni. Niinpä tähän mennessä kaksi on käynyt töissä kylässä ihan siksi, että he ovat käyneet tervehdyskäynnillä. Osa oli varmoja, että he eivät niistä pidä, osa oli sitä mieltä, että ne ovat heille se ja sama. Pakka meni uusiksi, kun nuket olivat oikeasti siellä töissä. Osa meni sekaisin onnesta pidellessään söpöä vauvaa, osa taas ei halunnut nähdäkään nukkea, koska se oli niin aito. Koska nuket eivät ole työpaikallani säilytettävissä turvallisesti (minulla ei ole omaa työhuonetta) ja osa on turhan isoja, olemme sopineet, että osa menee treffeille vaikka läheiseen kahvilaan, jos jollakulla on kiinnostusta niihin. Osa työkavereistani haluaa "kerätä koko sarjan" ja tavata kaikki, osa lähettää vitsillä terveisiä nukeille. Kaikki ovat myöhemmin todenneet, että olen yhä se sama työntekijä, vähän outo mutta ihan mukava. Virtahepo asuu yhä sentään vain meidän olohuoneessa, ei työpaikan kahvihuoneessa.

Antonista on paljon kuvia rattaissa,

koska se on hänelle kätevin matkustusmuoto.

Siksi häntä ei oikein saa kätevästi töihin käymään

Harrastuspiireissä sitä vastoin en yleensä puhu nukeistani. Sattuneesta syystä yksi lapsiryhmä oli meillä kotona ja näki kaikki nuket kerralla (silloisen kokoelman). Heille asia on siis "ok" vaikka yksi nykyisistä jäsenistä pelkää realistisia nukkeja kovasti (hän ei ollut tuolla käynnillä mukana, koska ei vielä ollut tuolloin ryhmän jäsen). Hänen kanssaan olemme sopineet, että sopii tulla harjoittelemaan sietämistä jos tahtoo tai katsella kuvia mutta koska intressit yhteisessä harrastuksessamme ovat ihan muut, en pakota ketään tykkäämään, en lapsia enkä aikuisia. Aikuisia olenkin jotenkin enemmän vierastanut, enkä osaa tälle sanoa sen parempaa syytä, lapsille on helpompaa olla avoin. Jotenkin haluan säilyttää tietyt harrastukset erillään toisistaan, vaikka muuten olen melko avoin ihminen ja olen kertonut itsestäni avoimesti, omia asioitani juuri salailematta. Asia varmaan paljastuu pikkuhiljaa, jos on paljastuakseen.

Tekisi mieli sanoa, että ystävät saavat olla mitä mieltä haluavat mutta näin ei valitettavasti ole. Olen todella menettänyt ystäviä rebornien takia. Rebornit olivat vain liikaa. Mutta olen myös saanut uusia ystäviä ja vanhat on ns. mitattu. He ovat olleet niitä todellisia ystäviä, he ovat yrittäneet ymmärtää ja jääneet, todenneet minut suuremmaksi asiaksi jäädä kuin outo harrastus syyksi lähteä. Osa heistä on parhaita tukijoitani, niin myötä kuin vastamäessä (ja osa on aina valmiita auttamaan rebornien kanssa vaikka omalla kustannuksellaan, esimerkiksi tapahtumissa, joissa nukkeja on mukana mennään myös osin nukkejen ehdoilla.) Minulle on jopa sanottu: "Osa tästä outoudesta on ihan sun omassa päässä, ei ne ole niin outoja kuin sä joskus luulet". Joskus ihmisten on vaikea hyväksyä asioita mutta joskus meidän itsemme on huonojen kokemusten jälkeen vaikea hyväksyä, että ihmisiä on niin erilaisia. Pitäisi siis antaa mahdollisuus hyväksymiseen, salailun sijaan. Vaikka sitten joutuisi ottamaan välillä takkiin. Jos on edes yksi, jolle uskoutua ja sanoa, että taas maailma ei halunnut ymmärtää, on se toki paljon helpompaa. Ystävä käsikynkässä on kivempaa lähteä taistelemaan ja murtamaan ennakkoluuloja, kuin jos on ihan yksin asiansa kanssa.

Meidän yksi vannoutunut fani, reborn-kummitäti, pyysi meidät kolme kerran kylään. 

Nämä eleet lämmittää tietysti sydäntä enemmän kuin sanat pystyvät kuvaamaan.

Hiippis kummitätinsä sylissä.

Vanhempieni suhtautumiset ovat erilaiset mutta he ovat hyvin erilaisia muutenkin. Äitini on kuin nukkeja ei olisikaan. Hän ei puhu niistä koskaan mutta hän ei juurikaan käy meillä kotona. Tapaamme yleensä kahvilassa tai käyn entisessä kotikaupungissani häntä tapaamassa. Asia ei siis tule hänen näkösälleen kovin usein ja meillä on tavatessamme usein ihan muuta puhuttavaa. Isäni suhtautuminen taas oli täysin päinvastainen ja se tuli minulle aivan totaalisen puskista ja yllätyksenä! Isäni rakastaa nukkejani, erityisesti Antonia ja kysyy toisinaan, mitä Antonille kuuluu. Nuket ovat herättäneet myös keskustelun lapsenlapsista ja olen luvannut, että kaikki aikanaan. Siihen saakka hän on (täysin omien sanojensa mukaisesti): Rebornvaari! 

 Kun tämä reborn-asia tuli ilmi, isäni ensimmäinen kysymys oli: "Mikset sä ole kertonut tästä?" Isäni ymmärsi heti, miten iso asia tämä todella minulle on. Joskus tuntuu, että leikimme yhdessä samaa leikkiä mutta minä leikin jopa huonommin mukana kuin isäni. Lähetin esimerkiksi jouluisia rebornterveisiä viime jouluna. Vähän arkaillen tämän tein, kokeilumielessä ja hän ilahtui kovasti. Hän oli kuulema toivonutkin kuvia heistä. Joulun tunnelma tuli kuusenkuvasta ja Alvasta tonttulakissa.

 

Alva joulukuvassa, tonttu kurkkii ikkunasta muita tonttuja :)

Tämä kuva ilahdutti isääni viime jouluna. Allekirjoituksena oli

freeborn vaari, isäni on siis varsin vapaana syntynyt xD

Minulla on myös kaksi sisarusta ja toinen heistä ei ole nukkeja juurikaan nähnyt eikä ole mitään mieltä. Toinen heistä sen sijaan ehti säikähtää Hiippistä todella pahasti (koska en ehtinyt varoittaa häntä muuton yhteydessä kun kamat olivat sekaisin ja Hiippis oli tullut postin kautta juuri ennen muuttoa) mutta hän on myös tottunut "hullun siskonsa oikkuihin" ja sanoi viimeksi täällä yöpyessään "ei niitä mihinkään tartte siirtää" ja nukkui urheasti olohuoneessa koko konkkaronkan kanssa. Pelottavia nukketarinoita ei kuitenkaan saa kertoa, jos hän on tulossa meille, sen verran vierastamista kuitenkin löytyy. Uskon, että ymmärrämme toisiamme tässä asiassa hiukan keskivertoa enemmän, koska harrastamme molemmat valokuvausta, hänen alaansa tosin enemmän maisemat ja muut.

Puolisoni vanhemmat ovat kohauttaneet olkiaan ja ottaneet asian kerrallaan. Jos reborn matkustaa autolla kotiin, kysytään: "Takakonttiin vai -penkkiin?". Kun annan vastauksen, nukke lähtee usein matkaan appiukon kantamana, turvaistuimessa. Jos otamme nuken mukaan kylään, olemme kohteliaasti ilmoittaneet tulijamääräksi kolme. Ei tarvitse säikähtää omassa eteisessään turvaistuinta ja vauvaa tai taaperoa. Kesälomamatkalla puolison sukulaisten mielestä asia oli "jännä" ja heidän mielestään kuvista tuli "upeita". Pelkkää hymyä ja "tollasia ne nykyajan nuoret on" -olankohautuksia.

 Tätä Siljasta, saunasta ja Suomen lipusta otettua kuvaa

ihasteltiin oikein joukolla. Kuva otettiin 

#rebornphotographychallengea varten.

Puolisoni on myös yksi vannoutuneimmista tukijoistani. Hän auttaa harrastuksessani kun tarvitaan. Hän availee ovia, nostelee, suojaa, peittää, työntää vaunuissa ja tukee. Hän on myös yksi blogini aktiivisista lukijoista ja odottaa kirjoituksiani innokkaasti. Olen joskus yrittänyt onkia salaa tietoja siitä, miten hän suhtautuu tähän harrastukseen. Koottuja ajatuksia: Nukkemäärä on hyvä olla hallussa, nukeilla pitää olla paikka ja jääkaapissa pitää olla ruokaa. Nukenvaatteita eli vauvanvaatteita pitää myydä pois, jos niitä ei käytä. Mutta sitten nämä vähän mystisemmät asiat. Miksi esimerkiksi Anton saa nykyään tulla kävelylle niin usein meidän kanssa? Viihtyykö hän todella nukkejen seurassa? Uskon, että viihtyy. Jos puolisoni tönäisee nukkea, hän pyytää anteeksi. Nukelta. Etunimellä. Jos pipo menee silmille, se pitää nostaa pois. Jos nukke kaatuu, huudetaan apua!

Ja niin, miksi sitten puolisoni tukee minua? Koska nukeilla on kuulema myös hyviä vaikutuksia minuun. Olen rauhallisempi, kun nukke on mukana esimerkiksi kävelyllä. Pystyn kuulema keskittymään muihin asioihin, kuten juttelemaan enkä miettimään esimerkiksi määränpäätä. Hymyilen enemmän ja olen enemmän "mukana" ja vähemmän stressaantunut. Meistä on nyös kiva harrastaa asioita yhdessä. Sen jälkeen, kun minä löysin nuket on hänen harrastustapahtumistaan löytynyt minullekin kiinnostavia ohjelmia (ja siis toki ennen nukkejakin mutta eri tavalla).

Tämä kuva Alvasta parvekkeella kesäisessä printtimekossa on viime kesältä.

Tämä on vain yksi esimerkki kuvasta, jonka puolisoni on ottanut. Mutta tämä

on ainut kuva, jota ottaessa en ollut itse lähimaillakaan! Jotta pystyin tekemään #rebornphotographychallengin loppuun (yhtä päivää vajaa) auttoi puolisoni minua, rakensi kuvan ja lähetti sen minulle.

Ilokseni voin ilmoittaa, että tämä postaus on jo 101! Eikä ole toistaiseksi aiheet loppuneet vaikka sitäkin olen joskus pelännyt. Olen saanut lukijoilta myös lisää aihe-ehdotuksia viime aikoina, joten lisää tekstiä tulee, kun näpit ehtii näpyttää. Toivottavasti olette mukana vielä, kun 200 menee rikki ;)

Ihanaa kesää kaikille!

Kun joku haluaa ostaa lapsesi

Tämä ongelma alkoi sen jälkeen, kun perustin Instagramin. Olin kuullut tästä ongelmasta muilta Instagramin käyttäjiltä, heidän postauksistaan ja vihaisista hastageistaan #NOTFORSALE ja ihmettelin kovasti tätä ilmiötä. Osittain siis siksi, että ajatus oli minulle ihan uusi. Miten joku voi julkaista kuvan ja toinen olettaa automaattisesti, että kuvan asia/esine on myynnissä? Tapahtuuko sitä todella niin usein, että se menee ärsyttävyyteen saakka? Samaan aikaan kummastelin, miten ihmisten reaktiot olivat niin voimakkaita? Kysehän on "vain" nukesta.

Silja sinisine silmineen ja tuttu, ihana hymy

Laitoin siksi Siljan kuvan, että muistelin, että ensimmäinen myyntikysymys olisi tullut Siljasta mutta en löytänyt sitä, vaikka kuinka yritin kaivella. Sen sijaan löysin yksityisen viestin, jossa minulle kerrottiin, että henkilö etsii rebornia. Kun ilmoitin etten ole myymässä, vastaus oli (englanniksi): "Olen autistinen". Tällöin minua kylmäsi jo siinä määrin, että en jäänyt kyseiseen keskusteluun vaan estin kyseisen henkilön. Olin kuullut, että tällaisia on liikkeellä ja suurin osa heistä ei ole oikeasti autisteja vaan he etsivät rebornia siinä toivossa, että joku sen heille myy halvemmalla, koska he väittävät tarvitsevansa nukkea autistisuutensa takia. Silloin sain ensi kosketuksen tähän raakaan maailmaan ja ajattelutapaan siitä, että nämä nuket ovat ilman muuta kaupan.

Anton Beemoon-vaunuissaan, kävelyllä

Joskus kommentit (toisten henkilöiden, ei minun kuviin) ovat niinkin lyhyitä kuin "How much?", "Paljonko?". Ihmiset ovat jostain syystä niin tottuneita siihen, että nämä nuket ovat kaupan, että he eivät vaivaudu kysymään, onko nukke myynnissä, vaan he luulevat voivansa saada nuken vain siksi, että siitä on kuvia netissä. Voisiko joku nähdä tuossa kuvassa, Anton rattaissa, esilleasettelun myyntiä varten? Minä näen vain pojan iltakävelyllä. On toki totta, että näitä nukkeja myydään paljon tarjoushuutokaupoilla ja silloin se, jolla on eniten rahaa laittaa likoon, saa nuken. Kukkaron avaamalla saa hienoa ja laadukasta. Joskus jopa pelkästään se, että on enemmän rahaa kuin muilla riittää. Nukkeja on myyty myös kohtalaisen halvoilla hinnoilla.

Tähän kuvaan, jossa Anton on sylissäni ulkovaatteissaan, matkalla hakemaan vaunuja ennen kävelylenkkiä, meille siis melko arkinen tapahtuma, oli tullut se kysymys, THE kysymys: "Myytkö hänet?" (En muista tarkkaa sanamuotoa, eikä Instagram suostu syystä tai toisesta näyttämään kommentteja, ehkä ihan hyvä). Kysymys oli tullut ennenkin mutta reaktio tuli yllätyksenä. Siljan kohdalla kysyjä oli ollut ehkä hiukan varovaisempi ja sanonut, että jos harkitset nuken myymistä, hän on kiinnostunut. Ehkä se, että minut haastettiin noin suoraan oli se, joka sai minut aivan valkohehkuisen raivon valtaan. KUINKA JOKU KEHTAA?!

Antonin alkuperäkin saattaa tässä vaikuttaa. Olenhan minä valinnut Antonin aihion, hiusten ja silmien värin ja tilannut hänet kustomoituna. Hän on Piru Vieköön minun poikani! Kuinka joku kehtaa yrittää tarjota hänestä rahaa!? Hän on täysin korvaamaton.

Ja taas kerran ymmärsin hiukan paremmin niitä, joiden hastageissa lukee #notforsale. Se lukee heidän profiileissaan ja se lukee heidän joka ikisessä postauksessaan. Koska heidän rakkautensa ei ole kaupan eivätkä he enää kestä sitä raivoa, sitä tyhjyyden tunnetta, sitä painavaa tunnetta vastanpohjassa, kun sinun rakkaudellesi yritetään laittaa hintalappu. Taas kerran, monta kertaa päivässä.

Nämä nuket ovat selvästi jotain aivan uutta

Pöljintä tässä koko keskustelussa on minusta se, että nämä ihmiset yleensä tietävät, mitä he ovat ostamassa. He tietävät kyllä, kuinka valtavan tärkeitä osa näistä nukeista on omistajilleen. Kuinka osa kohtelee näitä nukkeja kuin lapsiaan. Kuinka nämä nuket voivat täyttää tyhjyyttä, antaa iloa ja onnea ja ainakin ihanan harrastuksen ja yhteisön. Mutta sama yhteisö on silti kykenemätön muistamaan tämän, kun heillä iskee himo/halu/pakottava tarve/kateus siitä tunteesta, joka sinulla on ja joka heiltä puuttuu. Valkohehkuinen raivoni laantui ja vastasin kyseiselle Antonin ostajalle, että jos nukke olisi kaupan, se ilmoitettaisiin jossakin kohtaa tekstiä, tämä nukke ei ole myynnissä. Silti minua kiinnostaa tämä ilmiö: mikä nykyään on kaupan? Onko se, että näemme aiempaa enemmän sosiaalisen median kautta, mitä muilla on tehnyt meistä kateellisempia, omistushaluisempia, ja ennenkaikkea sokeampia. Sokeampia nimittäin sille, mitä on se, kun voi katsoa toisen onnea ja olla siitä onnellinen? Totesin kuvatekstissä, että nämä nuket ovat tosiaan jotain aivan uutta ja niitä on todella vaikea määritellä. Tästä syystä väitän, että moni myös pelkää avata Pandoran lippaan ja todella ottaa selvää siitä, mitä reborn nuket ovat. Ne on helppo leimata sairaiksi ja oudoiksi, enkä yhtään muuten ihmettele - ne saavat ihmisissä esiin jotakin, joka todella on sairasta ja outoa. Minusta meidän tehtävämme vain olisi muistaa, ettei nukke saa mitään tapahtumaan. Tapahtumat lähtevät meistä ihmisistä, meidän sisältämme.

Avelina "opettelee kävelemään"

Osa rebornnukkejen omistajista ottaa nukeistaan satoja otoksia, osa jopa yhden päivän aikana. Niiden merkitys on osalle meistä harrastajista aivan valtava. Vaikka Avelina ei todella opi tuossa kuvassa kävelemään on tuo kuva ainutlaatuinen todiste ainutlaatuisesta hetkestä - jona opin jotain nukestani. Me saimme yhteistyössä, minä, nukke ja puolisoni aikaan kuvan, illusion, jossa nukke todella näyttää siltä, että se aikoo ottaa askelen. Rebornit ovat minulle yritys vangita silmänräpäys ja minulle tuo silmänräpäys tässä kuvassa on se hetki, jona lapsi oppii kävelemään ja ottaa ensimmäisiä askeleitaan. Onko sinun lapsesi ensimmäinen askel kaupan?

Siljan vappukuva, myös Facebookin
rebornryhmässä vappuna julkaistu

Koska nämä nuket, vaikka eivät olisikaan sinun lastesi korvaajia tai sinun lapsiasi sanan varsinaisessa merkityksessä ovat usein eri tavalla osa omistajiensa elämiä kuin nuket keskimäärin, te luotte muistoja yhdessä nukkejen kanssa. Ovatko siis nuo muistot kaupan? Onko sinun lapsesi ensimmäinen vappu/joulu/juhannus/ulkoilu kaupan? Miten kukaan voi edes olettaa, että kysymällä "kuinka paljon" et loukkaisi sellaista ihmistä, joka ei aio myydä, ei ole sanallakaan vihjaissut, että aikoisi? Joku on jo myynyt Ebayssä oman elämänsä mutta voiko toisen elämää todella ostaa, vaikka olisi kuinka kateellinen? Jos ihminen todella menee tähän, onko ihme, että kauppaamme myös kaikkea sellaista, mikä todella ei voi koskaan olla kaupan; ihmisiä, neitsyyden, rakkautta, onnea? Koska en usko enää, että nuo kyselijät ovat vain pisara meressä, uskon, että niitä on aika paljon. Ymmärtäisin nimittäin, että minulta kysytään tätä, jos minua seuraisi tuhansia ihmisiä tai olisin todella aktiivinen yhteisössä tai jos todella olisin rebornien tekijä. Mutta minua ei todella seuraa kuin muutama sata henkilöä, en ole mielettömän aktiivinen enkä tee nukkeja. Ja silti näitä kyselijöitä on mahtunut jo muutama joukkoon.

Kiitos vaan, tämä pikkuinen on minun!

Sain lopulta palautettua mielenrauhani tuolla ajatuksella: kukaan ei voi viedä näitä pikkuisia minulta, jos en niin anna tapahtua. Minulla on oikeus olla myymättä näitä nukkeja. Ihan sama oli kyselijöillä sitten mikä taivahan diagnoosi hyvänsä. Vaikka osa kovasti väittää, että reborneja tarvittaisiin nimenomaan lääkkeeksi, eivät ne ole lääke siinä mielessä, että eväisin joltain keinon parantua vain pitämällä kiinni siitä, mikä on minun. Sen verran itsekkyyttä soisin, että jokaisella on. En väitä, että se olisi yhtään vähempiarvoista, että osa lahjoittaa reborneja vanhainkoteihin, vammaisille tai pienituloisille henkilöille, joilla ei ole muuten niihin varaa. Minun rakkauteni ei kuitenkaan tarvitse olla kaupan eikä annettavissa pois. Minäkin saan tarvita näitä nukkeja.

Tämä kuva on kuva Antonista bussissa. Anton katsoo ulos bussin ikkunasta bussin vaunuille tarkoitetussa välitilassa. Ainakin tietokoneen näyttö vääristää jo värejä jonkun verran mutta kännykälläni katseltuna tämä kuva on kauneimpia, mitä olen koskaan ottanut näistä nukeista. Antonin silmät loistavat ja hän todella näyttää aivan oikealta pojalta. Mustavalkoinen filtteri teki tästä kuvasta likipitäen taianomaisen. Tämä kuva on minulla lukitusnäytön taustakuvana tällä hetkellä, joten näen sen joka kerta kun avaan puhelimen. Varsinaisen alkunäytön taustakuvana on kuva Avelinasta tuolta ylempää, se, jossa otetaan "ekoja askeleita". Avelinan kuvan olen jo julkaissut Instagramissa aiemmin mutta tätä Antonin kuvaa en vielä. Pitäisikö olla julkaisematta ihan vain siksi, että kuva on niin laadukas ja hieno? Vain siksi, ettei kukaan kysy:

"Voinko ostaa lapsesi?"

Kun jostakusta tuleekin suosikki? Miten tilit tasataan? Ja entä, jos joku unohtuu hyllylle?

Tämä aihe oli erään lukijan pyyntö omakohtaisesta aiheesta eli lempinukeista. Onko minulla lemppareita? Jos on, miten reagoin, jos niitä tulee? Olenko ok sen tunteen kanssa?
Käsittelen asiaa täysin omakohtaisesti (lukijan toivekin oli tämä) ja vaikka käsittelen rebornien herättämiä tunteita samoin kuin oikeita lapsia, nuket ovat minulle silti vain harrastus, eivät lasten korvike tai korvaaja. En hoida nukkejani päivittäin, en syötä, en kylvetä, en vaihda vaippoja. Osalle tämä tulee kertauksena, kerron tästä blogissani avoimesti ja usein mutta uusille lukijoille tiedoksi.

Monelle se eka on tosi spesiaali, niin myös minulle.

Mutta se ei ole koko totuus.

Kaikilla on lemppareita - ihan sama myönnämmekö sitä vai emme

Olen tehnyt paljon töitä lasten kanssa ja myönnettävä se on, kaikilla on lemppareita. Joku lapsista vain on niin ihana, niin ajattelevainen, niin kiltti, niin suloinen... vaikkei reborneja voi arvioida samalla tavalla heidän käytöksensä perusteella, kyllä heidänkin tiettyihin piirteisiinsä ihastuu ja tietyistä taas ei pidä yhtä paljon. Olen tietenkin tuntenut asiasta syyllisyyttä, kuten tunnen joka kerta oikeiden lastenkin kohdalla. Olen kuitenkin perusluonteeltani erittäin oikeudenmukaisuutta painottava ja haluan olla kaikkia kohtaan reilu - ja se on ehkä minun selviytymiskeinoni suosimisasian kanssa.

Kuinka pärjään lemppariasian kanssa?

Erityisen hyvin huomaan suosimisen silloin, kun joku todella kysyy asiasta. Joskus on huomautettu että "onpas tuosta yhdestä taas paljon kuvia", "miten toi yks on aina ulkona?", "Jaaha, ja taas x pääsee, onks muut kateellisia?". Toki itsekin ajattelen asiaa spontaanisti välillä mutta harvemmin. Ajatus tulee spontaanisti useimmiten silloin, kun siirtelen kuvia nukkejen omiin kansioihin ja pistän merkille, että yhden kansiossa on 50 kuvaa ja toisen kansiossa 500.

 Anton saa nyt paljon ruutuaikaa mutta 

on paikkansa ansainnutkin!

Yleensä kommentoijat eivät odota vastausta niinkään, ne ovat pelkkiä heittoja joten selittelypuoli jää lähinnä minulle itselleni. Näin vastaan:

Lempparit menee aina jaksoissa, sekä rebornien, että oikeiden lasten kohdalla. Vitsailin lasten kanssa joskus, että teistähän joutuu olemaan pakollakin välillä ylpeä, vaikka kuinka yrittää olla olematta. Olen usein ylpeä lapsista ja heidän taidoistaan ja innostaan yrittää. Ja toki lapset antavat tähän vuorotellen aihetta. Olen myös kausittain ylpeä omistamistani reborneista. Kautta täytyy vain jaksaa odottaa jonkun aikaa. Jos jaksan sinnikkäästi pitää kiinni siitä, että puuhaan välillä kaikkien nukkejen kanssa edes jotain, tulee niitä hetkiä, kun lempparit vaihtuu. Jokaiseen reborniin kuten jokaiseen lapseenkin solmii erilaisen suhteen ja eri asiat ovat mukavia eri nukkejen kanssa. Voi olla, että salainen lemppari pysyy pitkään mutta en anna sen vaikuttaa vaan pyrin puuhailemaan kaikkien kanssa.

Miten kaikki saavat huomiota?

Meillä on säännöllisiä juttuja, jotka koskevat ns. kaikkia. Meidän juhlapäivien koristelu pitää esimerkiksi sisällään kaikille juhlavaatteiden pukemisen tai vaatteiden vaihdon. Koska projekti on aika iso toteuttaa jokaiselle yhdeksälle nukelle jokaisena juhlapäivänä, teemme toisinaan pelkkiä vaatetuksen arviointeja. Jos asu sopii edes etäisesti teemaan, annetaan olla. Kuitenkin pohdin joka kerta, kauanko vaatteet on olleet päällä. Saatan siis päätyä vaihtamaan ihan senkin puolesta, että samat kuteet eivät anna arvoa nukelle vaan uusissa kuteissa näkee nukenkin uusin silmin ja katse kiinnittyy muutokseen. Ja meillä valinnanvaraa riittää vaatteiden suhteen!

Pidettiin joskus ihan "koululuvaukset", jotta päästiin

hienostelemaan myös kesken syksyn

Mielikuvaharjoitus - myyn nuken pois

Jos minusta tuntuu, että joku nukeistani ei saa huomiota, teen pikatestin. Pakkaan nuken mielessäni laatikkoon, pistän vaatteet ja nuken myyntiin, menen postiin ja postitan. Tämä viimeistään herättää minut siihen, että nukke on minulle edelleen tärkeä, paino rinnassa ja itku kurkussa sen kertoo. Minun pitää vain hyväksyä taas kerran nukkejen eri tavat olla minulle tärkeä. Palaan taas oikeisiin lapsiin. Olen joskus kuvitellut ryhmän ilman heitä ja todennut, että ei se olis sama ilman jotakuta. Joku heistä on aina se, joka näyttää siltä, että vain istuu nurkassa mutta se on hänen itseoikeutettu paikkansa. Meillä on myös nukkeja, joiden päätehtävä on olla hiljainen seuraaja ja he ovat arvokkaita sellaisina. Heistä saattaa olla vain 50 kuvaa mutta jokainen niistä on kaunis ja yhtäkään en halua poistaa. Minun täytyy vain oppia hyväksymään heidän roolinsa meidän nukkeperheessä eikä minun tarvitse selitellä tätä. Monilla harrastajilla nuket ovat lähinnä keräilykohde ja esillä oleva koriste, minullakin siis voi olla näitä nukkeja ja arvostan heitä yhtä paljon koristeina, ihailen heidän kauneuttaan yhtä paljon kuin arvostan toiminnallisempiin tarkoituksiin olevia nukkejani, jotka pääsevät ulos ja ovat eri tavalla läsnä kuvissa. Käytetty aika ei myöskään korreloi tärkeyden kanssa.

Kuvassa Peppiina, maailmalle lähtenyt nukkemme,

valmiina postin laatikossa.

Toinen mielikuvaharjoitus - valitse paras

Loppujen lopuksi parhaan valinta on hankalaa. Esimerkiksi Anton, joka tällä hetkellä saa paljon aikaani, ei ole helpoin nukke käsitellä. Antonia on turha yrittää ottaa mukaan ilman rattaita, selkä menee. Tyttömäiset vaatteet ovat myös ihan eri tavalla kauniita kuin poikien vaatteet. Hiippis on esikoisasemassaan todella spesiaali mutta kokovartaloisena nukkeja hän on jäykkä eikä mukaudu syliin yhtä hyvin. Alva on spesiaali koska hänen kanssaan kuvatarinoita on helppoa ja hauskaa tehdä mutta hänen kanssaan ei taas vaunulenkkeily ole ihan sama juttu. Lemppari tuntuu siis löytyvän monesta kohdasta ja monilla mittareilla eikä parasta siis pysty valitsemaan.

Jos joku jää "hyllylle"

Jos nuken vaatteita ei ole vaihdettu pitkään aikaan ja siihen ei ole motivaatiota, ei kiinnosta pitää nukkea sylissä eikä yhteistä tekemistä tunnu enää olevan, palaan edelliseen mielikuvaharjoitukseen. Yhden nuken olen myynyt joten tunnistan myös tunteen siitä, milloin nukesta on aika luopua. Se on ajatus siitä, että nukke on tiellä, hän vie jonkun muun paikan, hän vie aikaa muilta nukeilta ja hän ottaa enemmän kuin antaa. Jos mielikuvaharjoitus tuottaa tuloksen, että nukke on edelleen tärkeä, olen itse tarkastellut sitä, mistä motivaation puute johtuu. Joskus se on ajan puutetta. Silloin voi auttaa sekin, että nostaa nuken syliin televisiota katsellessa tai viereen tyynyn päälle. Nukke ei voi hakeutua sinun seuraasi vaan sinun pitää hakeutua nuken seuraan. Joskus olen myös hiukan taikauskoisesti ajatellut, mitä nukke nyt voisi haluta. Jos nukkea ei ole pitkään aikaan halannut, saattaa herätä ajatus siitä, että pieni lapsi haluaisi varmasti näin pitkän ajan jälkeen kuulla olevansa tärkeä ja rakastettu. Ei ole nuken vika ettet ole pitänyt häntä sylissä. Siksi toisinaan rutistan kunnolla ja totean, että kyllähän tämä vielä tästä. Minun lapsenihan se siinä edelleen.

Amanda on viimeisin hyllyltä palaaja 

mutta meidän tyttö edelleen

Rebornien huoltaminen

Tähän väliin huomio, että kaikki nukkeni ovat vinyyliä tai pehmeämpää, jonkinlaista vinyylisekoitetta. En ota kantaa silikonisten nukkejen pesuun ja huoltoon, koska en osaa siinä neuvoa. En tiedä, millä nukkeni on maalattu, olen löytänyt keinot, jotka parhaiten näyttävät toimivan, eivätkä merkittävästi kuluta nukkeja. Maalaisjärjellä mennään. Jos haluat jakaa tietämystäsi laajemmin kaikille blogin lukijoille, kommentoi tähän postaukseen.

Tätäkin tekstiä minulta pyydettiin, joten nyt kirjoitin tekstin siitä, mitä nukkejen pitäminen vaatii ihan teknisesti. Miten puhdistan ja hoidan rebornejani, mitä täytyy ottaa huomioon käsittelyssä ja säilyttämisessä. Eri toimet eivät ole millään lailla tärkeys- tai yleisyysjärjestyksessä.

Pölyjen pyyhkiminen

Niinhän sitä kuvittelisi, ettei reborneihin kertyisi pölyä, koska ne ovat ns. käytössä olevia esineitä. Varsinkin siinä vaiheessa, kun nukkeja on 9 kuten minulla, pölyä alkaa kertyä eikä kaikkia nukkeja tule liikuteltua läheskään päivittäin. Pölyä myös kertyy herkemmin tiettyihin kohtiin, koska vauvanuket makaavat usein selällään

Siljankin ongelmakohdat pölyn suhteen ovat samat, 

koska pää on usein takakenossa

Pölyä kerääntyy eniten näkyvästi kasvoille, kasvojen uurteisiin, korviin ja silmiin (aukisilmäisillä nukeilla). Pyyhin pölyt pari kertaa kuussa korvapuikolla. Yksi kostutettu silmiin, silmien kuivaus puikon kuivalla päällä ja sen jälkeen kasvojen ja korvien pyyhkiminen kuivalla puikolla. Silmiä ei saa painaa sisäänpäin, koska osalla nukeista niitä ei ole liimattu kiinni. Jos nukella on istutetut ripset, niitä täytyy myös varoa ja pujottaa puikko varovasti ripsien välistä silmän keskikohtaan. Reunoja myöten en putsaa koskaan ja Hiippiksellä esimerkiksi jäi kerran vaaleanpunaista väriä puikkoon kun liian läheltä reunaa putsasin. Siksi pysyn melko tarkasti silmän keskellä kunnes silmän pinta ei ole pölystä samea, vaan katse on kirkas.

 

Joka kerta pyyhkiessä tulee hiukan pölyä

Siirtely auringosta pois ja yleinen turvaaminen

Jokapäiväiseen nukkejen "huoltamiseen" kuuluu meillä siirtely pois auringosta ja  verhojen sulkeminen. Nukkeja ei pitäisi jättää suoraan  aurinkoon turhan pitkäksi aikaa ja meillä valitettavasti tilat nukkejen pitämiseen ovat rajalliset.  Kun olemme poissa kotoa, pidämme verhot kiinni. Olemme myös aika tarkkaan kartoittaneet, mihin valo lankeaa meidän olohuoneessa ja valinneet osan paikat sitä silmällä pitäen.

Lisäksi, olivat nuket missä tahansa, yritän aina estää nukkejani putoamasta, kaatumasta, raapiutumasta ja likaantumasta, sekä arjessa, että kuvatessa, sisällä ja ulkona. Jotkut kuvat saattavat näyttää siltä, ettei nukke voi pysyä tuossa asennossa kauaa putoamatta tai kaatumatta mutta todellisuudessa minun käteni ovat valmiit heittämään puhelimen kädestä ja ottamaan nuken kiinni.

 Kuvan kulmasta ja nuken asettelusta johtuen katsojan

 on vaikea havaita, että Avelina nojaa todellisuudessa melko 

paljon taaksepäin

Seuraavassa kuvassa, joka on otettu samasta asennosta näkyy, 

että Avelina nojaa takana olevaan tyynyyn

Hiusten harjaaminen, selvittely ja suojaaminen 

 

Osa pitää reborneistaan enemmän kaljuina tai suosii reborneja, joilla on maalatut hiukset. Hiusten mukana tulee aina hiukan enemmän huolia. Itse omistan vain kaksi kaljua rebornia, joten hiusten kanssa on tullut pelattua muutamaankin kertaan. Harjaan hiuksia niiden näyttäessä epäsiisteiltä (useimmiten takaraivolta takkuuntuu enemmän) vauvaharjoilla. Minulla on tarkoitukseen kaksi eri harjaa, jotka ovat hyvin samankaltaiset, en ole huomannut juurikaan eroa. Toisten nukkejen hiuksille minun vanha vauvaharjani tuntuu olevan jotenkin lempeämpi mutta toisinaan tuntuu, että joidenkin hiukset eivät sillä oikene. Itse pehmennän harjan vetämistä painamalla päältä kädellä, koska jokainen irronnut hius on hius vähemmän ja niitä ei noin vain kasva lisää. 

Hiuksia on myös mahdollista selvitellä niin sanotusti käsityönä. Tämän vinkin minulle antoi Nukketohtori. Koska hiusten harjaaminen päältä päin varovasti harjalla oikeastaan vain oikaisee päällimmäiset hiukset, saattaa ajan kuluessa näyttää siltä, kuin esimerkiksi hiukset ohenisivat merkittävästi päältä. Solveiglla ei ole istutettuja hiuksia vaan peruukki ja hänellä peruukkiverkko alkoi päältä paistaa läpi siksi, että hiuksia oli ainoastaan silotettu ja lytistetty. Erottelin siis hiusten kuidut erilleen neulalla ja harjasin ne uudelleen varovasti kerros kerrokselta. Näin hiukset tuuheutuvat huimasti. Samalla tavalla täytyy myös käsitellä kiharat hiukset, oikaista ne erilleen ja sen jälkeen tarvittaessa kihartaa esimerkiksi vedellä ja hammasharjan varren ympäri kiertämällä uudelleen (kyllä, niin useimmat kiharat on tehty rebornien päihin jos hius ei itsestään kiharru kostutettaessa).

Hiusten paras ystävä on kuitenkin se, että nuken käsittelyä miettii sitä tehdessään ja nukkejen kanssa touhuaa hiuksia kunnioittaen. Nukkea EI SAA VETÄÄ alla olevaa pintaa pitkin. Muuten takaraivon hiukset kuluvat muuta päätä nopeammin ja tämä tapahtuu yllättävän nopeasti. Hiuksia voi myös halutessaan suojata esimerkiksi pipolla, näin hiukset hankautuvat vähemmän suoraan. Myös oikea tekniikka hatun päälle ja poisottamisessa auttaa suojaamaan hiuksia (tästä olen kirjoittanut jo aiemmin postauksessa "Rebornien pukeminen") ja lykkää sen surullisen päivän tuloa, jolloin nuket on lähetettävä maailmalle uudelleenistutettaviksi.

Varpu odottaa vielä pääsyä hiusten uudelleenistutukseen

Tukka ja kulmat olivat lähteneet jo Varpun muuttaessa meille,

eikä ihme, Varpu on jo 6 vuotta vanha nukke!

Tomuttaminen

Nukkeja itseään ei juurikaan voi tomuttaa, vaatteita on toki hyvä ravistella välillä jos ne ovat pölyttyneet. Meillä nuket ovat huopien ja imetystyynyn päällä sekä istumassa sitterissä ja auton turvakaukalossa. Turvakaukaloa olen siis imuroinut ja huopia myös tuulettanut ja ravistellut.

Ennen pitkää voi kyseeseen tulla myös vaatteiden peseminen pölynpoistomielessä, en ole yleensä pessyt vaatteita kuin niin sanottuna käyttöönottopesuna.

Hajusteallergia, eläinallergia ja pölyallergia/astma

Minulla on hajusteallergia, joten se tuo oman osansa käytettyjen vaatteiden ostamiseen. Minun on aina pestävä myös uudet vaatteet, koska en kestä kaupasta ostettuja vaatteita päälläni pesemättä, en siis pystyisi pitämään nukkeja sylissä, jos vaatteet eivät ole pestyt. Myös hajusteellisilla pestyt käytetyt vaatteet joutuvat pesuun. Jos käytetyt vaayyeet tulevat eläintaloudesta, sama homma - heti pesuun. Jos vaatteet eivät tuoksu millekään ja ilmoituksessa on lukenut ei eläintalous, en pese turhaan vaatteita. Tunnustelemalla selviää usein myös, onko tekstiiliä pesty aiemmin. Jos ei ole, se menee tietysti pesuun.

Jos minulla on oikein paha kausi meneillään, en uskalla ostaa käytettynä vaatteita, jos minulla ei ole tarkkaa tietoa alkuperästä tai jos herää epäilys, että taloudessa on kissa. Tällä hetkellä olen kissalle niin herkistynyt, että saan oireita välittömästi.

Pölyallergia tekee sen, että siivota täytyy todellakin riittävän usein, muuten en kestä nukkeja käsitellä. Harvemmin painan myöskään kasvojani nukkejen hiuksiin, koska en kestä kutittavaa tunnetta ihollani ja liekö niitä pölyjä sieltä hyvä hengitellä. Voi olla ihan silkkaa vainoharhaisuutta sitten. Paljon mietittävää allergiat ja yliherkkyydet tuovat kuitenkin tullessaan myös nukkeiluun. Pienituloisena kun ei ole kaikkea varaa ostaa uutenakaan ainakaan näin monelle muksulle... Liekö sitten jos muutaman pistäisi adoptioon... (mutta en raaski).

Rasvaisuuden peseminen pois nukeista

Jos on kova halimaan nukkejaan ja painamaan poskeaan heidän poskelleen, pitelemään pienistä käsistä kiinni ilman, että sinulla tai nukella on hanskat... ylipäänsä siis käsittelemään nukkeja enemmänkin, voi nuken pinta alkaa kiiltää. Tällöin nuken pinnalle on luultavasti tullut iholtasi rasvaa. Tähän osa suosittelee hellävaraista pesua Fairy-vesi -sekoituksella. Itse en ole vielä tähän päätynyt mutta jossain vaiheessa tämä voi tulla ajankohtaiseksi. Kokeilee ken uskaltaa, uskoisin että samoin kuin kaikessa pesemisessä, pienelle ja näkymättömälle alueelle kokeilu.