Kammottavat rebornit - vai osoitus "Outo laakso" -ilmiöstä

Osa ihmisistä pitää reborneja kammottavina. Kaikenlaiset pelot (joita minulla itselläni on ollut monta) ovat muuttuneet kiehtoviksi, kun olen alkanut tutkia fobioita ja pelkäämisen alkuperää. Tiedostamisen kautta olen oppinut paljon omista peloistani ja pärjäämisestä ylipäänsä (en siis väitä nauttivani pelkäämisestä, pelkään osaa asioista edelleen mutta myös tiedän, miten paljon pelkääminen voi estää minua nauttimasta elämästäni). Osa ihmisistä, joita rebornit kammottavat, eivät ole ollenkaan valmiita tutkimaan pelkoaan tai edes halua ajatella, että "vika" saattaa nuken sijasta olla heissä itsessään. Toivottavasti tämä kirjoitus auttaa edes jotakuta tunnistamaan ja kohtaamaan pelkonsa joko reborneja tai muita ihmistä muistuttavia nukkeja tai inhimillisiä robotteja. Osa pelkääjistä nimittäin saattaa kärsiä outo laakso -ilmiöstä. Mikä tämä ilmiö sitten on ja miten se ilmenee?

Wikipedia tietää kertoa asiasta seuraavaa (linkki wikipedian sivuille):

"Outo laakso (engl. uncanny valley, saks. das unheimliche Tal) on ihmisen mallintamiseen liittyvä hypoteesi, jonka esitti Masahiro Mori vuonna 1970. Alun perin hypoteesi on esitelty robotiikan yhteydessä, mutta se soveltuu myös esimerkiksi tietokoneanimaatioon. Sille ei ole vakiintunutta suomenkielistä nimitystä, myös muun muassa epämukavaa, kammottavaa ja vierasta laaksoa on ehdotettu.

Morin hypoteesi väittää, että kun robotista tehdään vähitellen ulkonäöltään ja liikkeiltään enemmän ihmisen kaltainen, ihmisen suhtautuminen robottiin on myönteisempää ja empaattisempaa. Jossain vaiheessa saavutetaan piste, jossa suhtautuminen muuttuukin yllättäen jyrkän torjuvaksi. Siinä pisteessä robotit alkavat näyttää oudoilta ja mahdollisesti vaarallisilta ihmisiltä. Kuitenkin kun robotti muistuttaa aina vain enemmän normaalia ihmistä, ihminen alkaa lopulta tuntea sitä kohtaan samoin kuin tuntisi oikeaa ihmistä kohtaan.Tätä torjuvan suhtautumisen aluetta nimitetään oudoksi laaksoksi. 

Nimi kuvastaa ajatusta, jossa ”melkein ihmisenkaltainen” robotti vaikuttaa ihmisestä liian oudolta ja vieraalta herättääkseen empaattisia tunteita.Ilmiötä on käytetty hyväksi kauhuelokuvissa, joiden nuket, robotit ja elävät kuolleet ovat miltei-ihmisenkaltaisuudessaan pelottavia. Vahakabinetin nuket voivat myös olla samasta syystä häiritsevän näköisiä, vaikka tämä ei olisikaan niiden tarkoitus."

 

Hänen ekalla ulkoilullaan ei tullut ketään kysyjää vastaan

 ja kaveritkin ovat olleet pääasiassa asiaan vihkiytyneitä. Ketään ei siis tämä kuvan

tyyppi ole vielä pelottanut, vaikka häntä (Ilseä) kuvaa hyvin sana "ultrarealistinen"

 

Hassua  kyllä, olen joutunut itse outo laakso -ilmiön todistajaksi suunnilleen kaikkien muiden nukkejen paitsi juuri rebornien kanssa. Siksi ymmärrän hyvin ihmisiä, joita rebornit pelottavat ja kauhistuttavat. Minulla outo laakso -ilmiö kuitenkin herää nimenomaan kauhuelokuvissa eniten esitettyjen nukkejen kanssa, niiden ihan nukkejen näköisten nukkejen, jotka alkavat käyttäytyä kuin ihmiset. Kun nukke alkaa kävellä, puhua tai edes sulkee tai avaa silmänsä itsekseen, minussa herää kauhureaktio. Jopa itsekseen soiva lelu on kammottava. Se minkä ei kuuluisi liikkua ja elää, liikkuu. Ainut ääntelevä nukke josta olen lapsena pitänyt on ollut Annabella, joka ei sanonut yhtään sanaa, äänteli kyllä muuten. Sen sijaan toinen nukke, jonka sanavarastoon kuuluivat "I'm hungry", "I love you" ja "Can we play?" herätti minussa vuoroin kauhua ja vuoroin säälin nukkea ja hoidin sitä. Minua häiritsi myös se, että nuken silmät menivät auki ja kiinni. Pitelin nukkea usein niin, että silmät eivät liiku. Muissa nukeissa se ei häirinnyt, koska ne eivät puhuneet. Eli juurkin ns. inhimillisyyden lisääntyessä aloin vieroksua nukkea. 

Lapsuudessani en juurikaan piitannut nukeista, jos totta puhutaan. Nukkekausi kesti noin 6-8 v välillä ja hoidin pääasiassa vain Annabella-nukkea. Muuten äitini kyseli, miksen ikinä leiki nukeillani. Ne lähinnä lojuivat kaapissa ja otin niitä välillä ulos hoitaakseni niitä, harjatakseni hiuksia ja vaihtaakseni vaatteita. Nukkeja näkyy paljon lapsuuden kuvissa mutta ne kulkivat mukana, olivat kuin mini me, jolle kerroin ajatuksiani. 

 

Alva on eniten "mini me", hän on kulkenut monessa mukana

 

Kun ajatus nuken omistamisesta heräsi uudelleen, ajatukseni oli hankkia nukke, jota voisin kanniskella ympäriinsä, jälleen mini me. Hartsiset bjd-nuket kuitenkin herättivät usein "outo laakso" ilmiöstä tutun vieroksunnan. Pelkäsin, että nukke alkaisi liikkua yöllä, kauhuelokuvien tapaan. Reborneja en sen sijaan pelännyt. Vahvoihin ilmeisiin totuin, kun olin ostanut Siljan. Rakastuin Siljassa silmiin, jotka katsoivat takaisin, kuin Silja voisi melkein räpäyttää niitä. Yleensä Siljan aidot silmät herättävät eniten levottomuutta ja "outo laakso" -ilmiötä muissa ihmisissä. Minä sen sijaan rakastan nukkeja, joiden silmät ovat auki. Haluan saada ne katsomaan kameraan, näyttämään mahdollisimman aidoilta ja juuri siltä, että ne voisivat lähteä liikkumaan. Näyttäessäni nukkejeni kuvia valitsen usein ne, joista ei todellakaan arvaisi, että ne ovat nukkeja. Piilotan nk. nukkepiirteet eli kangasvartalon ja nivelet ja yritän varmistaa, että nukkejen vinyyli ei kiillä kuvissa. 

 

En ota ikinä tällaisia kuvia muuten, kuin näyttääkseni todellisuuden nukkeilun takana

 

Ja entäs ne kauhurebornit? Olen oppinut pitämään kauhunukeista rebornien kautta. Ehkä eniten pidän aaveiden näköisistä reborneista mutta olen oppinut myös pitämään zombie reborneista (huom. kummituksista olen aina pitänyt, zombiet taas... en suostu katsomaan zombie-elokuvia ikinä, käännän kanavaa jopa mainosten kohdalla, en suostunut katsinaan edes valokuvaa ystävästäni zombie walkilla ennenkuin pitkän suostuttelun jälkeen). Kauhureborneihin kestää aikaa tottua, pitää vähän kerrallaan siirtää outo laakso ilmiön pistettä mutta loppujen lopuksi ne ovat todella hienoa taidetta, joiden tekijät ovat todella lahjakkaita taiteilijoita. Kuten tavallistenkin rebornien tekijät.

No entäs sitten se "mutta ne näyttää ihan kuolleilta"? Siis nukkuvat rebornit. 

 

Minä en näe Alvaa kuolleen lapsen näköisenä mutta osa on nähnyt

Miettikääpä tätä: ihminen ei usein kestä katsoa kuollutta silmiin. Siksi ihminen on kehittänyt tavan sulkea kuolleen silmät. Voiko olla, että nukkuva levollinen ulkonäkö, suljetut silmät ja hengittämisen puuttuminen yhdessä muodostavat siis kammottavan vaikutelman ihmisten oman kuolemanpelon takia? Kuolema on meiltä nykyään siivottu niin pois elämistä, että kuinka moni voi edes kerskailla nähneensä kuolleen, saatika kuolleen vauvan? Itse olen nähnyt kuolleita enkä ole samaa yhdennäköisyyttä löytänyt kuin joidenkin kuvien kommentoijat.  

Täytyy varmaan hankkia se ensimmäinen kauhureborn ni nämä nykyiset eivät varmasti enää herätä pahennusta ;)

Kuvatarinat - mitä ja miksi?

Vaikka pidänkin Instagramini ja blogini yleensä mieluummn erillään, päätin käsitellä Instagramissa julkaisemiani kuvatarinoita täällä blogissa. Joskus minulta kysyttiin, miksi teen kuvatarinoita pelkästään Alvasta. Tämä postaus on vastaus tuohon ja muutamaan muuhun Alvasta ja kuvatarinoista esitettyyn kysymykseen. Osaa lukijoista kiinnostaa enemmän meidän arki, tämä on taas enemmän sitä toteutuspuolen asiaa. Kysykää ihmeessä, jos jotakin kysyttävää tulee!

 

Kuten ne, jotka ovat lukeneet järjestelmällisesti kaikki kirjoitukseni tietävät, Alva on minulle eniten alkuperäistä nukkeideaaliani vastaava reborn, mukana kanniskeltava mini-me. Kuvatarinoita on siis helpointa tehdä Alvan kanssa ja siitä on muodostunut meidän oma juttu. Siljan kuvissa on myös toisinaan lukenut tekstejä, kuin Siljan repliikkeinä mutta hyvin satunnaisesti, eivätkä ne kerro Siljasta samalla tavalla Siljan omalla äänellä, onhan Silja oikeastaan hyvin taaperomainen eikä ilmaisisi itseään yhtä selkeästi kuin kuvien tekstit antavat ymmärtää. 

 

Kuvatarinat nimenomaan Alvasta tuovat esiin sen puolen, sen täysin päinvastaisen ajatuksen, mitä monet muut kuvat eivät kerro: minulle Alva on minulle muutaman vuoden ikäinen, enemmän pikkutyttöä vastaava persoonallisuus hassuine mielipiteineen ja kysymyksineen. Hän on koko joukon isosisko ja ottaa roolinsa vakavasti. Hän on hauska tyyppi, toisinaan lapsekas ja hassutteleva, toisinaan hän haluaa olla iso ja osaava, toisinaan häntä pelottaa ja jännittää. Alva esiintyy kuvatarinoissa (tätä uusinta lukuunottamatta) yksin, osittain jotta hänen pienuutensa ei erotu niistä mutta myöskin siksi, että ne ovat Alvan omaa ruutuaikaa. Alva on todellisuudessa vain 38 cm mittainen ja siis kooltaan joukon pienin mutta kuvatarinoissaan hän on suuri, mahtava, uutta kokeva ja siitä oppiva. Kuvat on usein otettu Alvan tasolta tai alaviistosta, jotta ne suurentavat Alvaa ja tekevät hänestä tarinoiden keskipisteen. 

 

"Alva at the cemetery"

  

Kuvatarinat alkavat yleensä jonkinlaisella johdatuksella aiheeseen. Näissä käytän hyväkseni kännykällä ottamiani vahinkokuvia, täysin mustia kuvia, jotka olen näpännyt kun kännykän etukansi on ollut auki ja siis kameran linssin edessä. Tekstit kirjoitan kännykän kuvanmuokkauksella. Tämänkertaista kuvatarinaa varten latasin Play kaupasta Halloween aiheisia fontteja. Silloin kun itse "juttelen" Alvan kanssa tarinassa, minun taustavärini tekstille on sininen ja Alvan violetti. Tässä tarinassa vain Alva puhuu, joten tekstien taustavärit ovat violetteja. (Tämän postauksen kuvatekstit kertovat kuvien tekstit, koska minulla on näkövammaisia seuraajia. Muitakin ne saattavat toki auttaa, halloween fontti ei tee lukemisesta aina helppoa, mutta hei, tyyli ensin ;))

"We were on a cemetery today. Anton was scared..."

Tässä kuvassa Alva istuu kasteluveden keruuseen tarkoitetun altaan reunalla. Kuvakulmasta johtuen Alva näyttää isolta. Tosin tarkkasilmäisemmät osaavat katsoa Alvan käsiä. Alvalla ei ole lainkaan omia käsineitä tai tumppuja. Alvalla on käsien peittona pienintä mahdollista kokoa olevat vauvan sukat! XD Kuvan hieno syystakkikin on Baby born kokoa, samoin kaikki muut Alvan päällä olevat vaatteet.

"....as you can see! I promised to protect him"

 

Heti seuraavassa kuvassa totuus paljastuu. Alva istuu pikkuveljensä sylissä rattaissa. Kokoero on huikea! Alva mahtuisi kokonaisuudessaan jopa veikkansa t-paidan sisään, pipoa hän voisi melkein käyttää riippumattona. Alva matkusti koko matkan rattaissa, peiton alla. Onneksi Alva on pieni niin saatiin kaksi tenavaa matkaan. Muut rebornit joutuvat matkustamaan kahdestaan vähän ahtaasti ja kaksi taaperoa ei voi matkustaa yhdessä (kaksostenrattaissa menee meillä tilan puolesta raja...) Antonilla ja Alvalla ei tullut edes kunnolla ahdasta. Vältän nukkejen survomista ja kuljettelua kyseenalaisilla virityksillä. Muutamat kuljetusvirheet olen saanut maksaa karvaasti maalien kulumisella ja muilla nukkeäitien kauhistuksilla.
 

"He wanted to hold me all the time! In broad daylight!"

Anton ja Alva puiston penkillä näyttää myös kuinka iso nukkejen kokoero oikeasti on mutta teksti kertoo asetelman: isosisko suojelee pikkuveljeä hautausmaan kummituksilta eikä toisin päin. Antonin alati hämmästynyt, joissain kuvissa hiukan pelästynyt ilme ja aukinainen suu sopivat tosi hyvin tähän tarinaan. Alvan ilme taas on ainaisen vakava viilipytty.

"Here is he, looking for ghosts behind the bench *facepalm*"

 

Tyypillistä isosiskomaista mutinaa. Alva ei itse ole edes kuvassa tällä kertaa, ihan kuin hän olisi kuvan ottaja.

 

"See Anton? Nothing to be scared of!"

 

 

 Anton nojaa edelleen penkin selkänojaan kuten edellisessä kuvassa, pää penkin selkänojan yli kumartuneena. Anton pysyy seisomassa omalla painollaan penkkiin nojaten, kainaloista roikkuen. Alvan painopiste taas on niin paljon alaraajoissa, eikä käsien paino tai niiden pituus riitä kannattelemaan Alvaa samassa asennossa. Siksi Alva usein istuu kuvissa hajareisin, joko toinen jalka koukussa tason päällä tai toinen jalka toisella ja toinen toisella puolella. Tässä kuvassa Antonista oli tarvittavaa tukea joskin oli hiukan kuumottavaa mennä juuri penkin sille puolelle kuvaamaan, minne kumpikaan nukeista ei kallistuisi. Vältän tilanteita, joissa minulla on useampi kiinniotettava, asettelen joko tukevasti tai kuvaan vain yhtä kaatuvaa/putoavaa kerrallaan.

 

 

I got little tired of that... ...but Mum said I was also little back then...

Alva makaa Antonin jalkojen päällä rattaiden jalkaosassa (joka on meillä aina vaakatasossa). Tässä tulee ilmi Alvan keveys, oikea lapsi ei voisi maata kyseisessä kohdassa ilman, että rattaat hajoaa tai, että jalkatuki vähintään vajoaa alemmas. Tämä kuva on hyvä esimerkki napsimisilmiöstä. Usein näpsin kuvia varmuuden vuoksi, valmiin tarinan näkee usein vasta siinä vaiheessa, kun kaikki kuvat ovat galleriassa ja niitä alkaa järjestellä tarinaksi. Jokin ihan hölmöltä vaikuttanut kuva voi saada siinä merkityksensä. Kuvat eivät siis aina ole siinä järjestyksessä valmiissa tarinassa kuin missä ne on otettu. Vesiallaskuva otettiin esimerkiksi oikeasti tämän kuvan ja seuraavan kuvan välissä eikä suinkaan ensimmäisenä mutta sopi loistavasti aloituskuvaksi. Tämän järjestyksen vakiintumattomuuden takia kuitenkin kuvaan tarinan yleensä muutaman tunnin sisään, jotta esimerkiksi valaistus ei ehdi muuttua ihan totaalisesti (silloin kuvat olisivat enemmän sidottuja esim valaistuksen puolesta). Toisinaan tarinan loppuosaa varten pitää kuitenkin odottaa (jos tarinassa on tarkoitus kulua useampia tunteja välissä ja tarinassa siirrytään sisältä ulos tai toisinpäin).

 

But look what we found!

 

 

 

The grave of the famous Moomin author!

 

 

 

 Näissä kuvissa Alvan pienuudesta oli hyötyä, vaikka kuva on ovelasti rajattu niin, että viritykset eivät näy. Kannattelen Alvaa yhdellä kädellä ilmassa, jotta sain hänet samaan kuvaan pystin ja hautakiven kanssa. Anton istuu vastaavissa kuvissa rattaissa, koska häntä on vaikea kannatella edes kahdella kädellä riittävän kauaa, puhumattakaan siitä, että kuvat saisi otettua yksin. Alvaa pystyn kuvaamaan yksinkin, tosin minusta on mukavaa käydä kuvaamassa kaksin tai kolminkin jonkun kanssa (erityisesti, koska olen ollut huono hankkimaan mitään kuvaamisen lisävarusteita. Minulla ei ole pop socketia, selfikepistä puhumattakaan). Toiselle tulee aina hiukan erilaisia kuvausideoita kuin itselle ja joskus auttava käsi on todella tarpeen! Kiitos kaikille kuvauksissa avustaneille, ennen, nyt ja tulevaisuudessa!

 

 

 

Tässä oli taas pieni kurkistus siihen, millaista kuvien ottaminen reborneista on, mitä siinä pitää ottaa huomioon ja erityisesti millainen työ ja tarina kuvatarinoiden takaa, kamern linssin toiselta puolelta löytyy.

Muistakaa kommentoida! Arvostan todella blogiin tulevia kommentteja siitä syystä, että ne näkyvät kaikille ja ovat siten hyödyksi myös muille blogin lukijoille. Esimerkiksi Facebookissa tai yksityisesti jaetut kommentit katoavat tai jäävät vain pienen sisäpiirin tietoon (toki arvostan kaikkea kommentointia). Alva (ja Mamma) kiittää ja kuittaa.