Miksi on niin monia "rebornmammoja" ja niin vähän "rebornisiä"? Onko nukkeilu feminiinistä? - Varför finns det flera "rebornmammor" än "rebornpappor"? Är dockhobby feminint?

Ja heti alkuun taas: on olemassa paljon muunsukupuolisia nukkeilijoita sekä nukkeilijoita, jotka eivät kutsu itseään sen enempää äidiksi, isäksi, äiskäksi, iskiksi, äipäksi, isiksi, mammaksi, papaksi, vanhemmaksi, huoltajaksi eikä miksikään muuksikaan. He ovat keräilijöitä, harrastelijoita yms. Tai sitten jotakin ihan muuta. Tässä postauksessa haluan kuitenkin keskittyä ilmiöön, joka yhä koskee todella monia rebornyhteisön jäseniä: "isiä" on huomattavasti vähemmän kuin "äitejä". Miksi sitten niin? Onko nukkeilu lopulta feminiinistä, pelkkää hoivavietin muunnelmaa ja kanavointia, ikuista "vauvalässytystä"?

Kuvateksti: Eikö merkkivaatteista tykkäävä nuorimieskin olisi voinut pukea tämän muotimimmin? Vai onko kaktus muka liian akkamainen aihe? 
Bildtext: Skulle inte nån pojke som gillar mode kunnat klä ut denna flickan? Eller är kaktusar på riktigt en tema bara för kärringar?

Loppujen lopuksi minun kokemukseni mukaan (joka perustuu toki lähinnä ihmisten itsensä kertomiin tarinoihin): miehet ovat ihan yhtä kiinnostuneita näistä nukeista kuin naisetkin, jos asiaa ajatellaan julman prosentuaalisesti. Olen kuullut monesta naisesta, joka ei voisi vähempää piitata reborneista ja yhtä monta kertaa olen kuullut, että miehet, puolisot, kaverit, isät, veljet, vaarit ja serkunsiskonkumminkaimojen kummipojat, toimivat mielellään kameranpitelijöinä ja myös vauvanpitelijöinä kuvien ottamista varten. Heistä on ihan yhtä hauskaa osallistua leikkiin, kuin kenestä tahansa naisesta tai naisoletetusta. Siitä ei vain puhuta yhtä paljon ja miehille on jäänyt helpommin tukijan rooli kuin aktiivisen toimijan rooli. Sama muuten pätee ihan oikeidenkin lasten kanssa: montaa isää on turhauttanut, kun heidän rintareppuilustaan tehdään hirveä numero, kuin he olisivat vähintään kävelemässä catwalkilla kohti seuraavaa suurta urapolkua. He ovat NIITÄ isiä. Wautsi! Moni isä on kuvannut, ettei hän ole se oikea vanhempi vaan se "toinen", se tukija. Soitetaan aina äidille lapsen asioista, vaikka isäkin on olemassa ja hakee ehkä lasta useammin harrastuksista tai perhe on tehnyt työnjaon, jossa harrastusten asioidenhoito kuuluu täysin isän vastuulle. Koska äidillä on nelivuorotyö ja hän on huono vastaamaan puhelimeen. Ei siksi, että on kiire äitiyden kanssa vaan siksi, että hänellä on muuta elämää ja isä on pääasiassa kotona ja Haluaa olla kotona. On jäänyt sinne koska tykkää lapsista. Instagramissa eräs isä pitää lifestyle tiliä ja kyselee, missä kaikki muut ihan tavalliset isät on ja miksei he pidä lifestyle tiliä? Onko Instagram muka jotenkin tyttömäinen sekin? Eikös valokuvaus ollut jotain mitä vain miehet tekivät pitkään? Vai onko se lifestyle, joka on tyttömäistä, sen jakaminen? Mutta eikös meillä jokaisella ole "lifestyle"?

Kuvateksti: Eikö nyt ainakin tämän pikkuäijän olisi voinut joku isompi äijä kuvata risun kanssa? Iskä-poika-aikaa?
Bildtext: Skulle inte nån store pojke har kunnat fota sin lille pojke med en kvist? Pappa-son tid?

Olen toki ollut itsekin iloisesti yllättynyt nähdessäni rebornisän, joka näyttää kasvonsa. Miksi en olisi! Mutta samaan aikaan olen ollut surullinen. Koska reaktioni tarkoittaa, että heitä ei vain ole. Tosi monen tili myös perustuu sille, että kasvoja ei näytetä. Syitä voi olla muitakin, mutta yksi syy, joka on mainittu on se, ettei kukaan saisi tietää. Todella moni harrastaja jännittää nuken kanssa ulkoilua mutta miehet ja miesoletetut saavat siitä aivan eri tavalla huomiota osakseen. Moni nainen ja tyttö kertoo, että aina voi valehdella vahtivansa lapsia. Harva mies tai poika käyttäisi tällaista syytä, koska lapsenvahdin hommankin katsotaan olevan "tyttöjen hommaa". 

Kuvateksti: vaunujen kanssa pyörivä nuori nainen ei saa osakseen yhtä paljon katseita kuin nuori mies - vaikka isiä näkyy katukuvassa yhä enemmän lastenrattaiden työntöaisan jatkona.
 Bildtext: unga kvinnor får inte lika mycket blickar i trafiken som unga män får - fast man ser mer och mer pappor som skaffar runt sina ungar i vagnar. 

Itse en ole järin feminiininen. Näiden pinkkien ja pastelliväristen pitsityttösien kuvaaja on musta huppariheppu. Minua ei ole moni nukkeharrastaja livenä tavannut mutta uskon, että moni yllättyy. Olen elänyt oman vaaleanpunaisen prinsessavaiheeni lapsena ja sen loputtua lempiväriksi vaihtui sininen, vieläpä tummansininen. Harrastukseksi valikoitui baletin sijasta vähän äijämäisemmät tai ainakin sukupuolineutraalit jutut ja olen enemmän kotonani ruuvimeisselin kuin ompelukoneen kanssa (käsin ompelen kyllä ihan mallikkaasti mutta ompelukoneen syö kaiken kun minä sitä ajan, porakone sen sijaan tekee yleensä mitä haluan). Kaikkia näitä voi harrastaa tai toteuttaa kuka tahansa mutta vanhojen mallien mukaan en istu perinteiseen naisen rooliin ja siksi moni minut tunteva yllättyy myös nukkeharrastuksestani. 

Kuvateksti: Mä olen toi tuulitakkityyppi. Tossa kuvassa oikealla siis. Se toinen on Anton, oikea vinyylipoikani. Mun takki on punainen mutta siihen se naisellisuus taitaa loppua.
Bildtext: Jag är den där vindjackatypen. Där på höger sida alltså. Den där andra är Anton, min vinylpojke. Min jacka är röd men där tar kvinnlighet slut. 

Hassua on, että minulle rebornharrastuksesta on tullut se esteettinen ja luova harrastus, jota en koskaan lapsena löytänyt. En osannut piirtää, en maalata, en kunnolla ommella vaatteiksi asti. En tykännyt kokeilla neuloessa uusia malleja kovin hanakasti enkä ole ikinä esiintymisjännityksestäni päässyt niin, että teatterista olisi tullut mielekästä.  Olen aina pitänyt valokuvauksesta ja kun muut pistivät taskurahansa karkkeihin, minä kehitin filmini itse omilla rahoillani, 8 tai 9 vanhasta alkaen. Otin kuvia vähän kaikesta mahdollisesta, mitään yhteistä teemaa ei ollut vaikka luonnosta olen aina pitänyt ja ihmisiäkin olen usein kuvannut. Valokuvausharrastus kuitenkin jäi juuri siitä syystä, että rahaa ei ollut filmeihin ja digikamerat olivat kalliita, minun ulottumattomissani. Täytyy tässä asiassa kiittää ex-poikaystävääni, joka osti minulle viimein digikameran ylioppilaslahjaksi. Hän puhalsi kipinän uudelleen liekkiin ja vaikka tämä digikamera ei ole enää käytössä, koen että tuo lahja herätti vanhan kiinnostuksen uudelleen enkä ole niin sanotusti osannut olla kuvaamatta. Kännykkällä olen kuvannut toki tässäkin välissä ja kamera puhelimessa oli tärkeämpi kuin muut ominaisuudet mutta rakkaus tasokkaisiin kuviin syttyi uudelleen digikuvien myötä.

Kuvateksti: Eikö tämä pikkupoika voisi olla menossa leikkipuistoon isin kanssa?
Tai muskariin? Tai katsomaan kaivureita raksatyömaalle? 
Vai mitä ne äijämäiset ajanvietteet koti-isän kanssa voisi olla?
Onko sellaisia edes?
Bildtext: Skulle inte denna lillekille vara
på väg till lekparken med sin pappa?
Eller till musiklekis? Eller titta på grävmaskiner på byggarbetsplats? 
Eller vad de nu finns för manliga saker att göra med en hemmafar?

Minulle ainakin nukkeharrastus on siis enemmän estetiikkaa kuin vauvailua ja estetiikka on monelle nykyajan nuorelle miehelle, miehenmieliselle ja maskuliinisemmalle kansanosalle tärkeää. Hyvin ja näyttävästi pukeutuminen on uudelleen muodissa eikä ulkonäöltään huolehtivia ainakaan yhtä paljon homotella kuin minun ollessani yläasteella (toki voi olla että tätä edelleen esiintyy, mistä minä kaikki Suomen yläkoulut tietäisin...). Nukkemaailman estetiikasta on tietysti pitkälti matkaa merkkivaatteisiin mutta kuitenkin. Olihan tässä välillä villitys, jolloin nuoret pojat virkkasivat pipoja (eli joskus 15 vuotta sitten mutta kuitenkin). Toivottavasti jokin vastaava villitys avaisi nukkeilun maailmaa pojillekin. Tai ehkä pelkkä rakenteiden muuttuminen ja muuttaminen auttaa,  pikkuhiljaa. Itsekin hymyilin kauneimmassa joululauluissa viikko sitten,  tutun joululaulun sanoissa oli käynyt pieni tvisti, joulupukki toikin nuket niin hienot pojille ja tytöille autot upeat nuo... Ehkä kasvatamme uutta sukupolvea, jolle lelukauppojen pahvipakkaukset ja vanhat laulut eivät määritä sitä, kuka milläkin saa leikkiä.

Mutta kuulepas, sinä miehinen mies, joka nukkeilet! Mitä tahansa nukkeja harrastatkin, täällä on yksi salakannattaja. Estetiikka ja aito kiinnostus asiaan eivät katso sukupuolta.

Lite förkortad version på svenska, var så goda! 

Först vill jag genast tillägga att det finns många nonbinary hobbyister som inte använder de traditionella orden och också dockhobbyister som inte kallar sig själv till någonting.  De är bara hobbyister eller samlare. Men jag vill fokusera på själva fenomenet och ställer frågan så här: varför finns det mycket mindre "pappor" än "mammor". Varför det? Är dockorna så feminin sak, bara modersinstinkten riktad till ickelevande dockor, evighetslånga bebitid?

Allt som allt hur jag upplever saken själv (eller vad jag har hört av andra hobbyister) så är män lika intresserade om dessa dockor som kvinnor. Jag har hört lika många gånger att nån kvinna kunde inte bry sig mera om de här dockorna som jag har hört att någons bror, pappa, partner, farfar, gudson till grannen har agera som hjälp att ta fotona, antingen med att hålla kameran eller själva dockorna. De tycker att det är lika roligt att delta i leken som kvinnor. Man talar inte bara lika mycket om det och rollen blir lätt just så. Att man bara får hjälpa till och stöda. Så är det på alla ställen i moderna världen. Även hemmapappor känner igen det här fenomenet. Man tar inte dem på alvar eller man ser på dem annorlunda: de är Dessa pappor! Wow! Många pappor beskriver att man är inte en likvärd förälder, man är "den andra". Den som lite stöder. Fast familjen skulle ha delat uppgifterna så att pappan sköter barnet mera och tar hand om hemmet eller något område, tex barnens hobby så ringer man i mesta delen till mamma.
I Instagram finns det en pappa som håller lifestyle konto och som har undrat var alla andra pappor finns och varför håller de inte nån lifestyle konto? Är Instagram i sig något jätteflickigt? Eller är det för flickigt att hålla lifestyle konto, att dela sitt liv? Men har vi inte alla "en livstil"?

Jag är alltid glad av att se en rebornpappa som visar sitt ansikte. Varför skulle jag inte vara det! Men samtidigt är jag ledsen. För att min reaktion är sådan på grund av att de finns inte. Många visar inte alls sitt ansikte. En orsak som man nämner är att man vill inte att nån får veta. Många hobbyister är rädda för att ta dockorna ut men många men får helt på annat sätt uppmärksamthet på offentliga platser. Många flickor och kvinnor förklarar att de kan alltid säga att de vaktar nån barn. Men att vara barnvakt ses också ofta "för flickigt".

Jag själv är inte så jättefeminin. Fast mina bilder är pink och spets, använder jag själv hellre en svart munkjacka. Jag har inte träffat många andra hobbyister i riktiga livet och visar sällan mig själv i bilderna. Men många blir överraskade hur jag ser ut i verkligheten. Jag är inte heller annars så jättekvinnlig, tycker bättre om borrmaskiner än symaskiner (som brukar äta allt som jag syr, per hand kan jag sy mycket bättre). Jag passar inte så bra heller i den traditionella kvinnorollen.

Det är lustigt att för mig har den här rebornhobbyn blivit en estetisk och kreativ hobby som jag aldrig hittade som barn. Jag kunde inte rita eller måla, jag kunde inte riktigt sy för att kunna sy kläder. Jag tyckte inte om att testa nya modeller i stickning och jag har sådan scenskräck att teater blev aldrig en rolig hobby. Jag har alltid gillat fotografering och när de andra la sina pengar  till godis, framkallade jag filmer med mina egna pengar som 8 eller 9 åring. Det blev en lång paus till det när pengarna räckte inte till och jag fick en ny gnistan till fotografering först i gymnasiet när min ex pojkvän köpte mig en digikamera som gåva efter studentskrivningar. Jag har också tagit bilder med telefonen men digikameran fick mig att älska fina bilder.

För mig är alltså dockhobbyn mera estetik än bebigosande och estetik är viktigt för många moderna unga män, mänsinnad och den maskulina delen av folket. Bra och pretentiösa kläder är i mode igen och mobbar inte lika ofta pojkar på grund av det att de klär sig bra (eller vad vet jag hur ofta det sker ännu på Finlands alla högstadieskolor...). Estetik som är relaterat till dockor är ju långt ifrån märkeskläder men ändå. Det fanns också en tid när pojkar som virkade mössor vad ett fenomen (alltså någorlunda 15 år sen men ändå). Jag hoppas att något sådant fenomen skulle öppna dockornas värld till pojkar också. Eller kanske det räcker att så småningom grunderna ändras. Kanske vi uppfostrar en ny generation som inte låter leksakskartongerna och gamla låtar definiera vem får leka med vad.

Men hör du, du manliga man som har dockor som hobby! Vilka dockor du en sysslar med, här finns en hemlig hejare. Estetik och äkta intresse för saken beror inte på kön.