Mitä tehdä, kun reborn ei tunnukaan omalta?

Minun käsitykseni mukaan ihminen luo suhteen melkein kaikkeen ympärillään, jos ei ihan "oikeaa" suhdetta niin ainakin jonkinlaisen suhtautumisen. Suhteilla on yleensä tapana toimia - tai sitten ei. Mitä siis voi tehdä, jotta suhde tai suhtautuminen reborniin olisi oikea niin, että nukke tuntuu omalta?

Moni ensimmäistä lasta odottava vanhempi kertoo, kuinka heitä pelottaa, ettei vauva tunnu aluksi ihan omalta. Ja vaikka haluan aina korostaa oikean, aidon, elävän ja hengittävän vauvan ja reborn-nuken eroa, nuken odotus ja "elämä sen kanssa" ovat usein asioita, joita nukkeharrastaja joutuu miettimään. 

Osa tietenkin keräilee nukkeja vain laittaakseen ne hyllylle. Itse kuitenkin haluan nukkeharrastukselta enemmän ja siksi minulla on tietynlainen suhde nukkejeni kanssa. Valikoin nuket tarkkaan ja yritän viettää riittävästi aikaa niiden kanssa viikkotasolla. Ajan viettämisellä tarkoitan siis esimerkiksi valokuvausta ja sen suunnittelua. Toisinaan myös se, että nukke on sohvalla vieressä tai istuu sylissä, kun katson telkkaria antaa suhteelle uutta puhtia ja uusia ideoita.

Mutta miten käy, kun mikään ei toimi? Mikään ei laita suhdetta käyntiin? Koen, että silloin kuvista ei tule aitoja, niistä puuttuu jokin kipinä tai tekemisen ilo. Silloin nuken kuvaamiseen on hankalampi ruveta, mikään esille nostamani vaate ei tuota sitä ajatusta, että se päällä voisi nukesta löytyä jotakin uutta. 

Jo ennen kuin Amanda tuli, minulla oli vahva tunne meistä.

Kuvassa Amandalla on päällään paita edelliseltä äidiltä.

Se sopii yhä mielestäni täydellisesti hänelle.

Käytän usein paljon aikaa nimen suunnitteluun, koska nimi on minulle merkittävä osa suhdetta. Valitettavasti minulla on kovat kriteetit sen suhteen, mitä nimiä voin antaa reborneilleni. 

1. Nimet eivät saa muistuttaa liikaa toisiaan. Itse tulen perheestä, jossa nimet on annettu tiettyä kaavaa käyttäen. Ehkä siksi en halua, että mikään minun nimeämäni tarpeettomasti seuraa jotakin edeltämietittyä. Nukkejen nimistä toki kaksi alkaa A-kirjaimella ja kaksi S-kirjaimella mutta tämä on tahatonta. Olen kuitenkin luopunut monesta samankuuloisesta nimestä harkitsematta niitä sen pidempään (Silja-Hilja-Vilja-Milja), koska meillä on jo perheessä "yksi sarjasta".
2. Nimen pitää sopia kantajalleen. Reborn ei koskaan tule kasvamaan. Siksi en halua antaa nimeä sen mukaan, että se voisi sopia minkäikäiselle tahansa kuten yleensä kehotetaan miettimään. Minun antamani nimi sopii juuri hänen näköiselleen ja kokoiselleen ja that´s it.
3. Nimi ei yleensä ole sellainen, että joku minun tuntemani henkilö kantaisi samaa nimeä. Tässä olen tehnyt poikkeuksen, yhdellä nukeistani on kaima tuttavapiirissäni ja yksi taas on tuttavani lapsen kanssa samanniminen. Joskus onnistun unohtamaan, että nimi on sama ja näissä tapauksissa niin kävi. Yleensä kuitenkin ajattelen nimen niin paljolti osaksi persoonaa, että minusta tuntuisi kuin siirtäisin tai yrittäisin siirtää henkilön persoonan nukkeeni, jos antaisin saman nimen.

Kun pelkkään nimenantoon on siis keskitytty kauan, onnistun yleensä jo sen kautta luomaan tiettyä läheisyyttä nukkeen. Nukkea tulee katsottua syvälle silmiin (tai jos silmät on kiinni, kasvoihin ylipäänsä) nimeä keksiessään. Näin puolet suhteenluomistyöstä tulee yleensä tehtyä ihan huomaamatta.

Seuraava askel on ostaa jotakin omaa nukelle.

Koska suurin osa nukeistani on käytettynä ostettuja, nuken mukana on tullut ainakin joitain vaatteita. Yksikään ei ole tullut alastomana tähän osoitteeseen (ei liene kovin tavallista muutenkaan). Usein käy niin,että minulla ja edellisellä omistajalla on ollut snadisti eri käsitys vaatteista. Usein minä vaatetan nuket modernimmin ja seuraten sen hetkistä vauvamuotia. Jostain kumman syystä minun nukeillani on myös hirvittävän vähän potkuhousuja ja erityisesti puolipotkuhousuja inhoan. Niinpä saatan ostaa vaikka vain yhden bodyn tunteakseni, että rebornvauva kuuluu enemmän minulle eikä edelliselle omistajalle.

Hiippis ekoissa, uusissa ylisuurissa vaatteissaan

Nimi on annettu ja vaatteet vaihdettu, entäs sitten? Luulisi, että seuraava askel olisi miettiä kuvia, salamalla vai ilman mutta ei. Osalle nukkeharrastajista on erittäin tärkeää luoda suhde nukkeensa pitelemällä nukkea sylissä ja katselemalla jokaista yksityiskohtaa hyvin tarkasti. Olen jopa kuullut, että intohimoisimmat harrastajat menevät nuken kanssa esimerkiksi hotelliin, jotta heillä on mahdollisuus kenenkään häiritsemättä tutustua rauhassa tulokkaaseen puolueettomalla maaperällä. Itselleni riittää kiitos vain kotisohvalla istuminen (ehkä meillä on vaan niin best sohva, mene ja tiedä... XD) mutta en jätä tätä vaihetta myöskään pois. Pidellessä nukkea siitä saa tietoa nuken liikuttelusta, painavista ja kevyistä osista, liikkuvista ja jäykistä kohdista ja ennen kaikkea laadusta. Laadukkaasti painotetun nuken tunnistaa (erityisesti kun on omistanut useita nukkeja eri tekijöiltä). Pukemalla ja riisumalla nukkea saan myös paljon tietoa siitä, miten itse kuvaaminen tulee sujumaan: minkä kanssa pitää olla varovainen, mitä kohtaa nukeista pystyy kuvaamaan rauhassa, mitä kohtaa täytyy kuvissa peittää jollain etteivät ns.nukkepiirteet tule näkyviin... Tutkin myös maalausjälkeä ja arvioin liitoskohtia ja niiden kuntoa taivuttamalla nuken käsiä ja jalkoja. Samalla voi arvioida uudelleen nuken kokoa, onko sittenkin järkevämpää ostaa hiukan isompi koko, jotta nivelet taipuvat helpommin? Onko järkevää välttää tietynmallisia bodeja tai muita vaatteita, koska nukkepiirteet näkyvät niissä liian helposti?

Vaikka bodya yrittää vetää alaspäin, jää silti näkyviin valkoista.

Tämä täytyy siis muistaa kuvatessa tai huomaa ottaneensa 25 tai 250 kuvaa, joista yksikään ei kelpaa Mamma Perfektionistille

Sen jälkeen yritän ottaa nuken osaksi sisarussarjaa ja viettää sen kanssa taas suunnilleen yhtä paljon aikaa kuin muidenkin. Uusi nukke tuntuu aluksi vieraammalta kuin toiset mutta yleensä uuteen tyttöön tottuu aika nopeasti.

Paitsi sitten kun en tottunut. Kaikki meni alusta saakka väärin, jollain tapaa. Nimi ei koskaan alkanut tuntua omalta. Sylissä nukke tuntui oudolta, liian jäykältä. Kuvista ei tullut hyviä, ja niitä ei tullut otettua yhtä paljon kuin muista. Yritin ostaa vaatteita ja etsiä tyyliä juuri hänelle. Kun mikään muu ei auttanut, poimimme Peppiinan laatikkoon tavaroidensa kanssa. Päätän myöhemmin, miten Peppiinan kanssa menetellään mutta toistaiseksi jätämme hänet odottamaan parempia aikoja. Kokeilemme tuleeko meille tauon aikana ikävä Peppiinaa. Toistaiseksi nukesta luopuminen on tuntunut hyvältä, kun hän ei ole jatkuvasti istunut näkyvillä. Tulevaisuus näyttää, miten Peppiinan käy.

Nähtäväksi jää jääkö Peppiina meille vai annammeko hänen lähteä uuteen,

rakastavaan perheeseen