Katsomassa näkemättä - yhdessä näemme enemmän eli postaus kuvailutulkkauksesta

Jossain postauksessa muistan ehkä viitanneeni siihen, että blogiani seuraa ainakin yksi jollei useampia näkövammaisia. Tämän takia olen alkanut kuvailutulkata enemmän omia kuviani, hiukan täällä blogissa ja laajemmassa mittakaavassa Instagramissa. Koska kuvailutulkkaus jää muilta Instagramin käyttäjiltä piiloon, halusin tuoda sen puheeksi tänne blogin puolelle, jotta teillä näkevillä olisi mahdollisuus kurkistaa kulissien taakse. 

Kuvailutulkkauksella siis tässä tekstissä tarkoitetaan kuvan sisällön kertomista sanallisessa muodossa henkilölle, joka näkee heikosti tai ei yhtään. Kuvailussa käytetään apuna mm. suuntia, kellotaulun numeroiden asemia sekä vastaavia apukeinoja  mutta ensisijassa kuvailu on kielen mahdollisimman monipuolista käyttöä, joten kuvailla voi kuka vaan vaikkei hienompia taktiikoita osaisikaan. Kuvailutulkkauksen omiin kuviinsa voi myös luoda kuka tahansa, usein se löytyy nimellä "vaihtoehtoinen teksti". Joskus, kuten Instagramissa, on tarpeen mennä lisäasetuksiin päästäkseen luomaan vaihtoehtoisen tekstin. Näkövammaisen omat apuvälineet, tullessaan kuvan kohdalle, lukevat ääneen tämän vaihtoehtoisen tekstin tai joskus muodostavat automaattisesti oman käsityksen kuvan sisällöstä (tämä on usein hyvin hatara ja jopa virheellinen).

Se teoriasta. Ennen kuin raotan salaista arkkuani ajattelin kertoa omaa taustaani, salattuja motiiveja. Jos harrastaa jotain niin visuaalista kuin valokuvaus, miksi ihmeessä sitä alkaa nähdä sen vaivan, että kertoo mitä kuvissa on? Eikö kuva ole tehty katsottavaksi? Minun kuvailutulkkaukseni eivät nimittäin ole laatua "Alva" tai "nukke", varsinkaan Instagramissa. Kuvailen värejä, tummuusasteita, filttereitä, vaatteita ja niiden materiaaleja, vauvamuotia, ilmeitä, taustaa, kameran kohdistumista, mitä voin ja en voi nähdä kuvasta ja minkä voin näkemällä päätellä, vaikken jotain näkisi. 

 

Kuvateksti: Avelina, violetti body, jossa pitsietumus sekä bodyn päällä keltainen romper kertoo jo enemmän kuin pelkkä tiedostonimi, joka on yleensä numerosarja. Pikakuvailuna tuo lyhyt on ihan ok ja antaa jo hyvin tietoa mutta tältä minun kuvailuni eivät yleensä kuulosta.

 

Rehellisesti voin sanoa, että kuvailutulkkaus vaatii sikana aikaa,  kun kuvailee tarkasti. Ja teen sitä siksi, että rakastan olla silminä. Olen saanut lempinimen vaeltavat silmät ja olen siitä lapsellisen ylpeä. Minulle on onneksi siunaantunut ilo kuvailla mutta myös taito tehdä sitä. Kuvailustani pidetään ja kauneimpia kiitoksia on ollut se, kun eräs sokeutunut sanoi, että hänestä todella tuntuu, että hän näkee edessään sen, mitä kerron, vaikka en edes voi värittää sitä äänelläni. Koska kuvailu on ollut niin tarkkaa ja kokonaisvaltaista. 

Totuus piilee myös Näkövammaisten keskusliiton lentävässä lausahduksesta, "Yhdessä näemme enemmän". Kun katson kameran tähtäimen läpi, olen tarkka. Mitään ylimääräistä ei saa näkyä kuvissa, kuvat eivät saa tärähtää yhtään eikä ryppykään saa olla väärin rypyssä vaan sen pitää olla oikein rypyssä. Diagnoosi: keskivaikeaa vaikeampi perfektionismisyndrooma.

Silti en näe mitään niin hyvin muutoin, kuin silloin, kun kuvailen. Minusta tulee robotti, tietokone, yksi ainut silmä, joka katsoo, katsoo ja katsoo ja samalla analysoi tuhatta ja sataa sitä, mitä näkee. Se laskee uudelleen, se tutkii, se miettii. Miten sanoittaa, miten kertoa ja ennen kaikkea miksi ja miten. Valtava aivopähkinä ja oikein tosi maukas. Miten tiedän, että jokin on pehmeä, jos en ole koskaan koskettanut sitä? Miten voin tietää, että jokin ei taivu, jos en ole koskaan vääntänyt sitä? Miksi sanon, että kuvassa on teini, jos en näe kunnolla edes sukupuolta, saati kasvonpiirteitä? Sitä mukaa kun kuuntelen omaa kuvailuani, täydennän sitä vastaamalla omiin kysymyksiini. "Luulen, että hän on teini, koska hänellä on huppari päällä, hän kävelee kumarassa ja kuuntelee selvästi musiikkia kuulokkeilla". Yleensä tiedän paljon kuvistani ja niissä käytetyistä elementeistä mutta olen tarkka siinä, etten kuvaile sellaista, mitä en todella voi nähdä. Huomaan kuvissani joka kerta uusia yksityiskohtia, kun kuvailen niitä. Tiedän tarkkaan, mistä kaunis kuva rakentuu, koska olen oppinut katsomaan osia enkä pelkkää kokonaisuutta. Olen oppinut pysähtymään enkä vain kiirehdi seuraavaan. Vaikka otan 100 kuvaa yhdellä kertaa, olen todella katsonut sitä yhtä, jonka julkaisen, koska olen kuvaillut sen. Ja niin pitää ollakin. Ja jos en jaksa kuvailla, en kuvaile. Jos en ehdi kuvailla, en kuvaile tai teen sen myöhemmin. Mutta useimmiten sekä kuvailen, että kirjoitan kuvatekstin eikä minulla ole vaikeuksia jaksaa tehdä sitä. Kuvaillessa sormet kiitävät ja ne tietävät mitä haluavat kertoa vaikka sitten muokkaisin kuvailua sata kertaa. Usein kuitenkin saavutan pisteen, jossa tunnen kertoneeni sen, mitä pitää. Riittävän hyvä. (Muuten olen riittävän hyvässä todella huono, kuuluu oireyhtymään.)

 

Kuvateksti: Avelina istuu pyjamassa sängyllä. Edellisessä valokuvapainotteisessa postauksessa totesin, että näitä kuvia on varmaan se sata, aina hiukan eri kulmasta ja hiukan ryppyjä oikoen tai oikeanlaisia ryppyjä tehden ja sitten aina samoilla asetuksilla vähintään kaksi kuvaa jos toinen tärähtää. Ja yhtäkään kuvaa en poista, kun jos vaikka kumminkin tulee käyttöä sille tärähtäneellekin.

VAROITUS! ÄLÄ SKROLLAA TÄSTÄ ALASPÄIN LIIAN LUJAA!

Seuraavaksi pieni simulaatio. Lue ensin teksti ja kuvittele. Piirrä kuva mielessäsi. Ei haittaa, jos tunnet kuvan entuudestaan tai tiedät jo, miltä kyseinen nukke näyttää. Fuskausta on vain katsoa ensin kuva ja vasta sitten lukea teksti. Lue siis ensin, anna aikaa, lue vaikka useamman kerran. Älä katso liian aikaisin koska nähtyä ei saa näkemättömäksi. Kun olet kuvitellut riittävästi, katso kuva ja vertaa. Näitkö saman kuvan? Jos et, miksi?

Kuvailutulkkaus: 

"Rebornnukke (Silja) istuu vaaleanharmaalla sohvalla. Siljalla on päällään harmaa mekko, jossa on punatulkkujen kuvia, päässä tonttulakki ja jalassaan aikuisten tohvelit, jotka ovat pingviinin muotoiset. Jalka laitetaan ikäänkuin vatsan kohdalta sisään. Tohvelien pingviinit hymyilevät silmät kiinni, päässä pigviineillä on tonttulakit. Siljan vieressä sohvalla istuu tummansininen mustekalapehmo, mustekalan takana on neulottu monivärinen villahuivi.
Silja hymyilee suu auki ja katsoo sinisillä silmillään hiukan kuvaajan ohi."

 

 

 

 Ja sitten itse kuva:

 

Tämän kuvan valitsemisessa auttoi näkövammainen ystäväni. Kuvailu on suoraan Instagramista enkä ole sitä tätä tarkoitusta varten muokannut yhtän. Pyysin ystävääni valitsemaan kuvistani sellaisen tai sellaisia, joista hän pitää eniten. Silloin en itse valinnut kaunista kuvaa, vaan kuvan, joka kuulostaa kuvailtuna hienolta. Mielestäni tämä kuva on arkinen mutta arvostan todella korkealle toisten ihmisten mielipiteitä. Arkinen voi olla todella hieno ja hyvä sellaisenaan ja se mikä toisesta vaikuttaa arkiselta, on toisesta juhlavaa,  tai ihailtavaa, tai kaunista. Joskus kuvailu voi kaunistaa kuvan, joskus rumentaa sitä. Kuvailu voi olla epämääräistäkin ja silti hienoa. Mielipide kuvailusta on minulle yhtä arvokas kuin Mielipide kuvasta, oli kuva millainen hyvänsä. 

En kerro jokaista yksityiskohtaa, koska se ei ole tarpeen eikä tärkeää. Mutta kuvailu on voimakasta ja sillä voi vaikuttaa. Kuvailijalla on valta mutta myös valtava etuoikeus. Kuvailijan on pakko päättää, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää mutta hän myös saa maalata toisen ihmisen mieleen kuvan, jota ei kukaan voi muokata näyttämällä "tältä se oikeasti näyttää". Siksi pensseliä on pideltävä vastuullisesti. Mutta oli tuo kuva sitten ruma, kaunis tai jollain tavalla vaikuttava, se muokkaa tuon ihmisen ajatuksia ja tulkintaa maailmasta. Aliarvioimme sitä, miten valtavasti asioita opimme vain katselemalla. Kuvien kautta saamme tietoa ja kuvailun kautta siihen tietoon pääsee käsiksi myös näkövammainen, vaikka kuvan tai kuvailun varsinainen tarkoitus ei olisikaan opettaa mitään. Olen ylpeä siitä, että minulle luovutetaan niin usein se tehtävä, että saan pitää pensseliä käsissäni ja maalata kuvia toisen ihmisen mieleen ja välittää tietoa maailmasta.

Kuvailussa ei ole oikeita tai vääriä vastauksia, vaikka on olemassa hyviä ja huonoja kuvailuja. Yleensä huono kuvailutulkkaus on joko virheellinen, täysin riittämätön tai yksitoikkoinen. Paras kuvailu vastaa todellisuutta, on riittävän laaja tarkoitustaan varten ja käyttää kieltä oivaltavasti. Uutiskuvan kuvailun on oltava lyhyt ja ytimekäs mutta taiteen kuvailussa lyhyys ja ytimekkyys jättää olon tyhjäksi. Jos jokaisessa kuvassa on, kuten Instagram sanoo automaattisena kuvailuna minun kuvistani "yksi henkilö", miksi ihmeessä niitä tulee joka päivä uusi kuva? Kuka hitto jaksaa katsoa 500 kuvaa, joissa jokaisessa on "yksi henkilö".

Kaikkea ei voi kuitenkaan kuvailla. Itse käytän termiä puhkikuvailtu. Jos kuvailisin aina kaiken, jokaisen rypyn suunnan ja syvyyden, jokaisen värisävyn ja karvan pehmeysasteen, kulkisin lopulta aina vain kauemmaksi kuvasta itsestään. Kuva on hetki, se on silmänräpäys. Se on tunnelma, se on vaikutelma. Se on pieni hetki. Jos jokainen yksityiskohta on kerrottu liian tarkasti, ei kuvasta jää jäljelle mitään. Siitä tulee hakkelusta sanojen marssiessa päältä, rynnistäessä liian kovaa. Tukehduttaisin itseni ja kuvan kuvailuun, mykistäisin hiljaisuuden omalla äänelläni. Todellisuudessa kuvailun lukeminen läpi kestää aina kauemmin kuin kuvan katsominen mutta tämä johtuu myös ajasta, jossa elämme. Nykyään nähdään mutta ei katsota. Ei ole aikaa, koska skrollaamalla saa seuraavan kuvan eteensä, ja vain muutamassa hetkessä luulet matkustaneesi maailman ympäri ja tuntevasi kuvien ihmiset. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa mutta en usko, että kuva ehtii sanoa juuri mitään, kun sen ohi on jo menty. Vain se, joka ei näe, tietää todella, kuinka kauan voi katsoa, jos joku vain jaksaa kuvailla ja itse kuunnella. Yhden kallion laella voisi viettää koko päivän samoilla jalansijoilla, eikä kuvailtava ikinä loppuisi. Päätä kääntämällä aukeaa uusi maailma ja pääsi takana maailma katoaa, etkä ehdi kertoa, saati nähdä sitä. Mutta harva osaa seistä paikoillaan, liian moni kävelee tai juoksee ja luulee raukka näkevänsä enemmän. Sitten on meitä, joista on tullut sokeita näkeviä. Niitä, jotka oppivat katsomaan vain siksi, että miettivät, mikä on näkemisen ja katsomisen ero. Niitä, jotka löytävät kuvailun ja rakastuvat, sen ikuisesta dilemmasta huolimatta: kuvailutulkkaus on kuin ihminen, siinä on aina monta puolta, se muuttuu koko elämänsä ajan, se vanhenee eikä ole koskaan täydellinen. Se on aina vääränlainen jonkun mielestä, aina liikaa tai liian vähän. Mutta se on sellaisena, epätäydellisenä hyvä ja rakas.

Jos sinulle jäi näkemättömyyden, pysähtymisen ja kuvailutulkkauksen nälkä, tässä vielä toinen kuvailu ja kuva:

 

Kuvailutulkkaus:

"Rebornnukke (Amanda) makaa ulkona lumella. Lumi näyttää koskemattomalta, taustalla näkyy keltainen kerrostalo ja puita. Myös Amandan vieressä on puu, jonka muhkealle rungolle on kasaantunut lunta kerroksittain niin, että vain hiukan runkoa paistaa alta. Amandalla on päällään lumiukkohaalari, jossa on edessä punaiset napit ja kaulaan tehty punaisen kaulaliinan näköinen kuviointi (ei erillinen osa vaan haalarissa kiinni). Haalari näyttää pörröiseltä. Amandalla on huppu päässään, huppuun on kirjailtu lumiukon naama, silmät ja oranssi nenä. Amanda makaa selällään, kädet kohotettuina. Kasvot ovat suoraan kohti taivasta mutta koska silmät ovat kiinni, katseen suunnalla ei ole merkitystä."

 

 

 

 

Ja sitten itse kuva:

 

Kiitos, että jaksoit lukea tänne saakka. Tällä kertaa vähän erilainen postaus. Pahoittelut ylimääräisistä väleistä tekstissä jos ne jotakuta ärsytti, niiden tarkoitus oli estää ketään näkemästä jotain vahingossa tekstiä skrollatessa.

Jätä mietteesi kommentteihin!