Kun jostakusta tuleekin suosikki? Miten tilit tasataan? Ja entä, jos joku unohtuu hyllylle?

Tämä aihe oli erään lukijan pyyntö omakohtaisesta aiheesta eli lempinukeista. Onko minulla lemppareita? Jos on, miten reagoin, jos niitä tulee? Olenko ok sen tunteen kanssa?
Käsittelen asiaa täysin omakohtaisesti (lukijan toivekin oli tämä) ja vaikka käsittelen rebornien herättämiä tunteita samoin kuin oikeita lapsia, nuket ovat minulle silti vain harrastus, eivät lasten korvike tai korvaaja. En hoida nukkejani päivittäin, en syötä, en kylvetä, en vaihda vaippoja. Osalle tämä tulee kertauksena, kerron tästä blogissani avoimesti ja usein mutta uusille lukijoille tiedoksi.

Monelle se eka on tosi spesiaali, niin myös minulle.

Mutta se ei ole koko totuus.

Kaikilla on lemppareita - ihan sama myönnämmekö sitä vai emme

Olen tehnyt paljon töitä lasten kanssa ja myönnettävä se on, kaikilla on lemppareita. Joku lapsista vain on niin ihana, niin ajattelevainen, niin kiltti, niin suloinen... vaikkei reborneja voi arvioida samalla tavalla heidän käytöksensä perusteella, kyllä heidänkin tiettyihin piirteisiinsä ihastuu ja tietyistä taas ei pidä yhtä paljon. Olen tietenkin tuntenut asiasta syyllisyyttä, kuten tunnen joka kerta oikeiden lastenkin kohdalla. Olen kuitenkin perusluonteeltani erittäin oikeudenmukaisuutta painottava ja haluan olla kaikkia kohtaan reilu - ja se on ehkä minun selviytymiskeinoni suosimisasian kanssa.

Kuinka pärjään lemppariasian kanssa?

Erityisen hyvin huomaan suosimisen silloin, kun joku todella kysyy asiasta. Joskus on huomautettu että "onpas tuosta yhdestä taas paljon kuvia", "miten toi yks on aina ulkona?", "Jaaha, ja taas x pääsee, onks muut kateellisia?". Toki itsekin ajattelen asiaa spontaanisti välillä mutta harvemmin. Ajatus tulee spontaanisti useimmiten silloin, kun siirtelen kuvia nukkejen omiin kansioihin ja pistän merkille, että yhden kansiossa on 50 kuvaa ja toisen kansiossa 500.

 Anton saa nyt paljon ruutuaikaa mutta 

on paikkansa ansainnutkin!

Yleensä kommentoijat eivät odota vastausta niinkään, ne ovat pelkkiä heittoja joten selittelypuoli jää lähinnä minulle itselleni. Näin vastaan:

Lempparit menee aina jaksoissa, sekä rebornien, että oikeiden lasten kohdalla. Vitsailin lasten kanssa joskus, että teistähän joutuu olemaan pakollakin välillä ylpeä, vaikka kuinka yrittää olla olematta. Olen usein ylpeä lapsista ja heidän taidoistaan ja innostaan yrittää. Ja toki lapset antavat tähän vuorotellen aihetta. Olen myös kausittain ylpeä omistamistani reborneista. Kautta täytyy vain jaksaa odottaa jonkun aikaa. Jos jaksan sinnikkäästi pitää kiinni siitä, että puuhaan välillä kaikkien nukkejen kanssa edes jotain, tulee niitä hetkiä, kun lempparit vaihtuu. Jokaiseen reborniin kuten jokaiseen lapseenkin solmii erilaisen suhteen ja eri asiat ovat mukavia eri nukkejen kanssa. Voi olla, että salainen lemppari pysyy pitkään mutta en anna sen vaikuttaa vaan pyrin puuhailemaan kaikkien kanssa.

Miten kaikki saavat huomiota?

Meillä on säännöllisiä juttuja, jotka koskevat ns. kaikkia. Meidän juhlapäivien koristelu pitää esimerkiksi sisällään kaikille juhlavaatteiden pukemisen tai vaatteiden vaihdon. Koska projekti on aika iso toteuttaa jokaiselle yhdeksälle nukelle jokaisena juhlapäivänä, teemme toisinaan pelkkiä vaatetuksen arviointeja. Jos asu sopii edes etäisesti teemaan, annetaan olla. Kuitenkin pohdin joka kerta, kauanko vaatteet on olleet päällä. Saatan siis päätyä vaihtamaan ihan senkin puolesta, että samat kuteet eivät anna arvoa nukelle vaan uusissa kuteissa näkee nukenkin uusin silmin ja katse kiinnittyy muutokseen. Ja meillä valinnanvaraa riittää vaatteiden suhteen!

Pidettiin joskus ihan "koululuvaukset", jotta päästiin

hienostelemaan myös kesken syksyn

Mielikuvaharjoitus - myyn nuken pois

Jos minusta tuntuu, että joku nukeistani ei saa huomiota, teen pikatestin. Pakkaan nuken mielessäni laatikkoon, pistän vaatteet ja nuken myyntiin, menen postiin ja postitan. Tämä viimeistään herättää minut siihen, että nukke on minulle edelleen tärkeä, paino rinnassa ja itku kurkussa sen kertoo. Minun pitää vain hyväksyä taas kerran nukkejen eri tavat olla minulle tärkeä. Palaan taas oikeisiin lapsiin. Olen joskus kuvitellut ryhmän ilman heitä ja todennut, että ei se olis sama ilman jotakuta. Joku heistä on aina se, joka näyttää siltä, että vain istuu nurkassa mutta se on hänen itseoikeutettu paikkansa. Meillä on myös nukkeja, joiden päätehtävä on olla hiljainen seuraaja ja he ovat arvokkaita sellaisina. Heistä saattaa olla vain 50 kuvaa mutta jokainen niistä on kaunis ja yhtäkään en halua poistaa. Minun täytyy vain oppia hyväksymään heidän roolinsa meidän nukkeperheessä eikä minun tarvitse selitellä tätä. Monilla harrastajilla nuket ovat lähinnä keräilykohde ja esillä oleva koriste, minullakin siis voi olla näitä nukkeja ja arvostan heitä yhtä paljon koristeina, ihailen heidän kauneuttaan yhtä paljon kuin arvostan toiminnallisempiin tarkoituksiin olevia nukkejani, jotka pääsevät ulos ja ovat eri tavalla läsnä kuvissa. Käytetty aika ei myöskään korreloi tärkeyden kanssa.

Kuvassa Peppiina, maailmalle lähtenyt nukkemme,

valmiina postin laatikossa.

Toinen mielikuvaharjoitus - valitse paras

Loppujen lopuksi parhaan valinta on hankalaa. Esimerkiksi Anton, joka tällä hetkellä saa paljon aikaani, ei ole helpoin nukke käsitellä. Antonia on turha yrittää ottaa mukaan ilman rattaita, selkä menee. Tyttömäiset vaatteet ovat myös ihan eri tavalla kauniita kuin poikien vaatteet. Hiippis on esikoisasemassaan todella spesiaali mutta kokovartaloisena nukkeja hän on jäykkä eikä mukaudu syliin yhtä hyvin. Alva on spesiaali koska hänen kanssaan kuvatarinoita on helppoa ja hauskaa tehdä mutta hänen kanssaan ei taas vaunulenkkeily ole ihan sama juttu. Lemppari tuntuu siis löytyvän monesta kohdasta ja monilla mittareilla eikä parasta siis pysty valitsemaan.

Jos joku jää "hyllylle"

Jos nuken vaatteita ei ole vaihdettu pitkään aikaan ja siihen ei ole motivaatiota, ei kiinnosta pitää nukkea sylissä eikä yhteistä tekemistä tunnu enää olevan, palaan edelliseen mielikuvaharjoitukseen. Yhden nuken olen myynyt joten tunnistan myös tunteen siitä, milloin nukesta on aika luopua. Se on ajatus siitä, että nukke on tiellä, hän vie jonkun muun paikan, hän vie aikaa muilta nukeilta ja hän ottaa enemmän kuin antaa. Jos mielikuvaharjoitus tuottaa tuloksen, että nukke on edelleen tärkeä, olen itse tarkastellut sitä, mistä motivaation puute johtuu. Joskus se on ajan puutetta. Silloin voi auttaa sekin, että nostaa nuken syliin televisiota katsellessa tai viereen tyynyn päälle. Nukke ei voi hakeutua sinun seuraasi vaan sinun pitää hakeutua nuken seuraan. Joskus olen myös hiukan taikauskoisesti ajatellut, mitä nukke nyt voisi haluta. Jos nukkea ei ole pitkään aikaan halannut, saattaa herätä ajatus siitä, että pieni lapsi haluaisi varmasti näin pitkän ajan jälkeen kuulla olevansa tärkeä ja rakastettu. Ei ole nuken vika ettet ole pitänyt häntä sylissä. Siksi toisinaan rutistan kunnolla ja totean, että kyllähän tämä vielä tästä. Minun lapsenihan se siinä edelleen.

Amanda on viimeisin hyllyltä palaaja 

mutta meidän tyttö edelleen