Kun joku haluaa ostaa lapsesi

Tämä ongelma alkoi sen jälkeen, kun perustin Instagramin. Olin kuullut tästä ongelmasta muilta Instagramin käyttäjiltä, heidän postauksistaan ja vihaisista hastageistaan #NOTFORSALE ja ihmettelin kovasti tätä ilmiötä. Osittain siis siksi, että ajatus oli minulle ihan uusi. Miten joku voi julkaista kuvan ja toinen olettaa automaattisesti, että kuvan asia/esine on myynnissä? Tapahtuuko sitä todella niin usein, että se menee ärsyttävyyteen saakka? Samaan aikaan kummastelin, miten ihmisten reaktiot olivat niin voimakkaita? Kysehän on "vain" nukesta.

Silja sinisine silmineen ja tuttu, ihana hymy

Laitoin siksi Siljan kuvan, että muistelin, että ensimmäinen myyntikysymys olisi tullut Siljasta mutta en löytänyt sitä, vaikka kuinka yritin kaivella. Sen sijaan löysin yksityisen viestin, jossa minulle kerrottiin, että henkilö etsii rebornia. Kun ilmoitin etten ole myymässä, vastaus oli (englanniksi): "Olen autistinen". Tällöin minua kylmäsi jo siinä määrin, että en jäänyt kyseiseen keskusteluun vaan estin kyseisen henkilön. Olin kuullut, että tällaisia on liikkeellä ja suurin osa heistä ei ole oikeasti autisteja vaan he etsivät rebornia siinä toivossa, että joku sen heille myy halvemmalla, koska he väittävät tarvitsevansa nukkea autistisuutensa takia. Silloin sain ensi kosketuksen tähän raakaan maailmaan ja ajattelutapaan siitä, että nämä nuket ovat ilman muuta kaupan.

Anton Beemoon-vaunuissaan, kävelyllä

Joskus kommentit (toisten henkilöiden, ei minun kuviin) ovat niinkin lyhyitä kuin "How much?", "Paljonko?". Ihmiset ovat jostain syystä niin tottuneita siihen, että nämä nuket ovat kaupan, että he eivät vaivaudu kysymään, onko nukke myynnissä, vaan he luulevat voivansa saada nuken vain siksi, että siitä on kuvia netissä. Voisiko joku nähdä tuossa kuvassa, Anton rattaissa, esilleasettelun myyntiä varten? Minä näen vain pojan iltakävelyllä. On toki totta, että näitä nukkeja myydään paljon tarjoushuutokaupoilla ja silloin se, jolla on eniten rahaa laittaa likoon, saa nuken. Kukkaron avaamalla saa hienoa ja laadukasta. Joskus jopa pelkästään se, että on enemmän rahaa kuin muilla riittää. Nukkeja on myyty myös kohtalaisen halvoilla hinnoilla.

Tähän kuvaan, jossa Anton on sylissäni ulkovaatteissaan, matkalla hakemaan vaunuja ennen kävelylenkkiä, meille siis melko arkinen tapahtuma, oli tullut se kysymys, THE kysymys: "Myytkö hänet?" (En muista tarkkaa sanamuotoa, eikä Instagram suostu syystä tai toisesta näyttämään kommentteja, ehkä ihan hyvä). Kysymys oli tullut ennenkin mutta reaktio tuli yllätyksenä. Siljan kohdalla kysyjä oli ollut ehkä hiukan varovaisempi ja sanonut, että jos harkitset nuken myymistä, hän on kiinnostunut. Ehkä se, että minut haastettiin noin suoraan oli se, joka sai minut aivan valkohehkuisen raivon valtaan. KUINKA JOKU KEHTAA?!

Antonin alkuperäkin saattaa tässä vaikuttaa. Olenhan minä valinnut Antonin aihion, hiusten ja silmien värin ja tilannut hänet kustomoituna. Hän on Piru Vieköön minun poikani! Kuinka joku kehtaa yrittää tarjota hänestä rahaa!? Hän on täysin korvaamaton.

Ja taas kerran ymmärsin hiukan paremmin niitä, joiden hastageissa lukee #notforsale. Se lukee heidän profiileissaan ja se lukee heidän joka ikisessä postauksessaan. Koska heidän rakkautensa ei ole kaupan eivätkä he enää kestä sitä raivoa, sitä tyhjyyden tunnetta, sitä painavaa tunnetta vastanpohjassa, kun sinun rakkaudellesi yritetään laittaa hintalappu. Taas kerran, monta kertaa päivässä.

Nämä nuket ovat selvästi jotain aivan uutta

Pöljintä tässä koko keskustelussa on minusta se, että nämä ihmiset yleensä tietävät, mitä he ovat ostamassa. He tietävät kyllä, kuinka valtavan tärkeitä osa näistä nukeista on omistajilleen. Kuinka osa kohtelee näitä nukkeja kuin lapsiaan. Kuinka nämä nuket voivat täyttää tyhjyyttä, antaa iloa ja onnea ja ainakin ihanan harrastuksen ja yhteisön. Mutta sama yhteisö on silti kykenemätön muistamaan tämän, kun heillä iskee himo/halu/pakottava tarve/kateus siitä tunteesta, joka sinulla on ja joka heiltä puuttuu. Valkohehkuinen raivoni laantui ja vastasin kyseiselle Antonin ostajalle, että jos nukke olisi kaupan, se ilmoitettaisiin jossakin kohtaa tekstiä, tämä nukke ei ole myynnissä. Silti minua kiinnostaa tämä ilmiö: mikä nykyään on kaupan? Onko se, että näemme aiempaa enemmän sosiaalisen median kautta, mitä muilla on tehnyt meistä kateellisempia, omistushaluisempia, ja ennenkaikkea sokeampia. Sokeampia nimittäin sille, mitä on se, kun voi katsoa toisen onnea ja olla siitä onnellinen? Totesin kuvatekstissä, että nämä nuket ovat tosiaan jotain aivan uutta ja niitä on todella vaikea määritellä. Tästä syystä väitän, että moni myös pelkää avata Pandoran lippaan ja todella ottaa selvää siitä, mitä reborn nuket ovat. Ne on helppo leimata sairaiksi ja oudoiksi, enkä yhtään muuten ihmettele - ne saavat ihmisissä esiin jotakin, joka todella on sairasta ja outoa. Minusta meidän tehtävämme vain olisi muistaa, ettei nukke saa mitään tapahtumaan. Tapahtumat lähtevät meistä ihmisistä, meidän sisältämme.

Avelina "opettelee kävelemään"

Osa rebornnukkejen omistajista ottaa nukeistaan satoja otoksia, osa jopa yhden päivän aikana. Niiden merkitys on osalle meistä harrastajista aivan valtava. Vaikka Avelina ei todella opi tuossa kuvassa kävelemään on tuo kuva ainutlaatuinen todiste ainutlaatuisesta hetkestä - jona opin jotain nukestani. Me saimme yhteistyössä, minä, nukke ja puolisoni aikaan kuvan, illusion, jossa nukke todella näyttää siltä, että se aikoo ottaa askelen. Rebornit ovat minulle yritys vangita silmänräpäys ja minulle tuo silmänräpäys tässä kuvassa on se hetki, jona lapsi oppii kävelemään ja ottaa ensimmäisiä askeleitaan. Onko sinun lapsesi ensimmäinen askel kaupan?

Siljan vappukuva, myös Facebookin
rebornryhmässä vappuna julkaistu

Koska nämä nuket, vaikka eivät olisikaan sinun lastesi korvaajia tai sinun lapsiasi sanan varsinaisessa merkityksessä ovat usein eri tavalla osa omistajiensa elämiä kuin nuket keskimäärin, te luotte muistoja yhdessä nukkejen kanssa. Ovatko siis nuo muistot kaupan? Onko sinun lapsesi ensimmäinen vappu/joulu/juhannus/ulkoilu kaupan? Miten kukaan voi edes olettaa, että kysymällä "kuinka paljon" et loukkaisi sellaista ihmistä, joka ei aio myydä, ei ole sanallakaan vihjaissut, että aikoisi? Joku on jo myynyt Ebayssä oman elämänsä mutta voiko toisen elämää todella ostaa, vaikka olisi kuinka kateellinen? Jos ihminen todella menee tähän, onko ihme, että kauppaamme myös kaikkea sellaista, mikä todella ei voi koskaan olla kaupan; ihmisiä, neitsyyden, rakkautta, onnea? Koska en usko enää, että nuo kyselijät ovat vain pisara meressä, uskon, että niitä on aika paljon. Ymmärtäisin nimittäin, että minulta kysytään tätä, jos minua seuraisi tuhansia ihmisiä tai olisin todella aktiivinen yhteisössä tai jos todella olisin rebornien tekijä. Mutta minua ei todella seuraa kuin muutama sata henkilöä, en ole mielettömän aktiivinen enkä tee nukkeja. Ja silti näitä kyselijöitä on mahtunut jo muutama joukkoon.

Kiitos vaan, tämä pikkuinen on minun!

Sain lopulta palautettua mielenrauhani tuolla ajatuksella: kukaan ei voi viedä näitä pikkuisia minulta, jos en niin anna tapahtua. Minulla on oikeus olla myymättä näitä nukkeja. Ihan sama oli kyselijöillä sitten mikä taivahan diagnoosi hyvänsä. Vaikka osa kovasti väittää, että reborneja tarvittaisiin nimenomaan lääkkeeksi, eivät ne ole lääke siinä mielessä, että eväisin joltain keinon parantua vain pitämällä kiinni siitä, mikä on minun. Sen verran itsekkyyttä soisin, että jokaisella on. En väitä, että se olisi yhtään vähempiarvoista, että osa lahjoittaa reborneja vanhainkoteihin, vammaisille tai pienituloisille henkilöille, joilla ei ole muuten niihin varaa. Minun rakkauteni ei kuitenkaan tarvitse olla kaupan eikä annettavissa pois. Minäkin saan tarvita näitä nukkeja.

Tämä kuva on kuva Antonista bussissa. Anton katsoo ulos bussin ikkunasta bussin vaunuille tarkoitetussa välitilassa. Ainakin tietokoneen näyttö vääristää jo värejä jonkun verran mutta kännykälläni katseltuna tämä kuva on kauneimpia, mitä olen koskaan ottanut näistä nukeista. Antonin silmät loistavat ja hän todella näyttää aivan oikealta pojalta. Mustavalkoinen filtteri teki tästä kuvasta likipitäen taianomaisen. Tämä kuva on minulla lukitusnäytön taustakuvana tällä hetkellä, joten näen sen joka kerta kun avaan puhelimen. Varsinaisen alkunäytön taustakuvana on kuva Avelinasta tuolta ylempää, se, jossa otetaan "ekoja askeleita". Avelinan kuvan olen jo julkaissut Instagramissa aiemmin mutta tätä Antonin kuvaa en vielä. Pitäisikö olla julkaisematta ihan vain siksi, että kuva on niin laadukas ja hieno? Vain siksi, ettei kukaan kysy:

"Voinko ostaa lapsesi?"