Kuinka "perheeni" on ottanut muovimuksut vastaan?

Laitoin otsikossa perheen lainausmerkkeihin ihan siksi, että aion puhua aluksi yleisellä tasolla, sitten enemmän lähipiiristä mutta suuremmasta perheestä kuin äiti, isä, sisarukset. Lopuksi käyn läpi myös oman ydinperheeni mietteitä. Näin sain sekä lukijan toivetta (kuinka perhe on asiaan suhtautunut) hieman laajemman kirjoituksen että tulin käsitelleeksi aiheen ilman rajauksia. Nykyään käsite perhe ei oikein tahdo riittää koskemaan elämän tärkeitä henkilöitä ja rajanveto on sekä vaikeaa, että turhaa.

Yleisellä tasolla olen kokenut, että tämä harrastus on vähän kuin virtahepo olohuoneessa. Osa ei edes ole käynyt meidän olohuoneessa, joten he eivät asiasta ole mitään mieltä, eivät ainakaan suoraan. Kun he sitten käyvät (kuvaannollisesti tai oikeasti, meillä nuket todella ovat olohuoneessa) osa yrittää olla kovasti virtahepoa näkemättä, vaikka olohuoneessa olisi miten ahdasta, katsellaan pitkin seiniä eikä osata enää puhua edes säästä. Osa kommentoi virtahepoa, mutta se ei ole heidän ajatuksissaan kovin kauan, he löytävät olohuoneesta kyllä istumapaikan virtahevon ehdoillakin. Osa ei missään nimessä suostu olemaan virtahevon ehdoilla, vaikkei virtahepo sitä pyytäisikään, he haluavat virtahevon ulos, heti. Osan mielestä virtahepo on ihan ok, jopa ihan kiva.

Kaikkea on siis mahtunut "uralleni" nukkeäitinä: Kerran aloitin keskustelun nukeista ja sain tietää henkilön todellisen mielipiteen ("ne on ihan kammottavia") kunnes kerroin, että jep, sitähän mieltä osa on, mulla on muuten kotona muutama. Ilme oli näkemisen arvoinen. Koska en paljon piittaa ulkokultaisuudesta ja todellisten mielipiteiden pimittämisestä, haluan mieluummin kuulla, mitä mieltä ihmiset ovat ja päättää sitten, miten heihin suhtaudun kommenttien jälkeen. Muita koottuja kommentteja: "Voi kauhea, ne tuijottaa mua ihan koko ajan! Mä en voi olla täällä", "Etkö sä pelkää et ne alkaa yöllä liikkua?", "Voi että, ne on oikeasti ihan aidon näköisiä!", "Aivan ihania!", "Huh, tähän pitää hetki tottua...", "Mitkä näiden nimet on?", "Onko sulla ollu näitä kauan?" jne. Ikävät ensireaktiot olen antanut anteeksi, jos henkilö on todella osannut sen jälkeen todeta, ettei pitäisi tuomita sellaista, mitä ei ymmärrä. Osa on hetken pohdinnan jälkeen ollut valmis miettimään asiaa ja pyytänytkin anteeksi.

Niihin ihan oikeasti tottuu. Kirjoitan tätä ja sohvalla on kolme. 

Enkä pelkää, että nappaavat jalasta.

Työpaikallani olen suhteellisen avoimesti puhunut harrastuksestani, ihan siksi, että oli pakko. Olin esillä nukkeharrastukseni kanssa lehdessä viime vuonna, joten uutinen levisi pienessä yhteisössä kulovalkean tavoin. Sitäkin ennen Alva oli ollut mukanani töissä kerran kassissa, koska menimme hänen kanssaan ompelijan luokse suoraan töistä. Yksi kysyi mitä kannat kassissa ja minä tietysti näytin. Olen myös esitellyt nukkejani kännykän ruudulta valokuvista mutta koska työyhteisöömme kuuluu näkövammainen, hyvä työkaverini, halusin, että hänkin "näkee" nukkeni. Niinpä tähän mennessä kaksi on käynyt töissä kylässä ihan siksi, että he ovat käyneet tervehdyskäynnillä. Osa oli varmoja, että he eivät niistä pidä, osa oli sitä mieltä, että ne ovat heille se ja sama. Pakka meni uusiksi, kun nuket olivat oikeasti siellä töissä. Osa meni sekaisin onnesta pidellessään söpöä vauvaa, osa taas ei halunnut nähdäkään nukkea, koska se oli niin aito. Koska nuket eivät ole työpaikallani säilytettävissä turvallisesti (minulla ei ole omaa työhuonetta) ja osa on turhan isoja, olemme sopineet, että osa menee treffeille vaikka läheiseen kahvilaan, jos jollakulla on kiinnostusta niihin. Osa työkavereistani haluaa "kerätä koko sarjan" ja tavata kaikki, osa lähettää vitsillä terveisiä nukeille. Kaikki ovat myöhemmin todenneet, että olen yhä se sama työntekijä, vähän outo mutta ihan mukava. Virtahepo asuu yhä sentään vain meidän olohuoneessa, ei työpaikan kahvihuoneessa.

Antonista on paljon kuvia rattaissa,

koska se on hänelle kätevin matkustusmuoto.

Siksi häntä ei oikein saa kätevästi töihin käymään

Harrastuspiireissä sitä vastoin en yleensä puhu nukeistani. Sattuneesta syystä yksi lapsiryhmä oli meillä kotona ja näki kaikki nuket kerralla (silloisen kokoelman). Heille asia on siis "ok" vaikka yksi nykyisistä jäsenistä pelkää realistisia nukkeja kovasti (hän ei ollut tuolla käynnillä mukana, koska ei vielä ollut tuolloin ryhmän jäsen). Hänen kanssaan olemme sopineet, että sopii tulla harjoittelemaan sietämistä jos tahtoo tai katsella kuvia mutta koska intressit yhteisessä harrastuksessamme ovat ihan muut, en pakota ketään tykkäämään, en lapsia enkä aikuisia. Aikuisia olenkin jotenkin enemmän vierastanut, enkä osaa tälle sanoa sen parempaa syytä, lapsille on helpompaa olla avoin. Jotenkin haluan säilyttää tietyt harrastukset erillään toisistaan, vaikka muuten olen melko avoin ihminen ja olen kertonut itsestäni avoimesti, omia asioitani juuri salailematta. Asia varmaan paljastuu pikkuhiljaa, jos on paljastuakseen.

Tekisi mieli sanoa, että ystävät saavat olla mitä mieltä haluavat mutta näin ei valitettavasti ole. Olen todella menettänyt ystäviä rebornien takia. Rebornit olivat vain liikaa. Mutta olen myös saanut uusia ystäviä ja vanhat on ns. mitattu. He ovat olleet niitä todellisia ystäviä, he ovat yrittäneet ymmärtää ja jääneet, todenneet minut suuremmaksi asiaksi jäädä kuin outo harrastus syyksi lähteä. Osa heistä on parhaita tukijoitani, niin myötä kuin vastamäessä (ja osa on aina valmiita auttamaan rebornien kanssa vaikka omalla kustannuksellaan, esimerkiksi tapahtumissa, joissa nukkeja on mukana mennään myös osin nukkejen ehdoilla.) Minulle on jopa sanottu: "Osa tästä outoudesta on ihan sun omassa päässä, ei ne ole niin outoja kuin sä joskus luulet". Joskus ihmisten on vaikea hyväksyä asioita mutta joskus meidän itsemme on huonojen kokemusten jälkeen vaikea hyväksyä, että ihmisiä on niin erilaisia. Pitäisi siis antaa mahdollisuus hyväksymiseen, salailun sijaan. Vaikka sitten joutuisi ottamaan välillä takkiin. Jos on edes yksi, jolle uskoutua ja sanoa, että taas maailma ei halunnut ymmärtää, on se toki paljon helpompaa. Ystävä käsikynkässä on kivempaa lähteä taistelemaan ja murtamaan ennakkoluuloja, kuin jos on ihan yksin asiansa kanssa.

Meidän yksi vannoutunut fani, reborn-kummitäti, pyysi meidät kolme kerran kylään. 

Nämä eleet lämmittää tietysti sydäntä enemmän kuin sanat pystyvät kuvaamaan.

Hiippis kummitätinsä sylissä.

Vanhempieni suhtautumiset ovat erilaiset mutta he ovat hyvin erilaisia muutenkin. Äitini on kuin nukkeja ei olisikaan. Hän ei puhu niistä koskaan mutta hän ei juurikaan käy meillä kotona. Tapaamme yleensä kahvilassa tai käyn entisessä kotikaupungissani häntä tapaamassa. Asia ei siis tule hänen näkösälleen kovin usein ja meillä on tavatessamme usein ihan muuta puhuttavaa. Isäni suhtautuminen taas oli täysin päinvastainen ja se tuli minulle aivan totaalisen puskista ja yllätyksenä! Isäni rakastaa nukkejani, erityisesti Antonia ja kysyy toisinaan, mitä Antonille kuuluu. Nuket ovat herättäneet myös keskustelun lapsenlapsista ja olen luvannut, että kaikki aikanaan. Siihen saakka hän on (täysin omien sanojensa mukaisesti): Rebornvaari! 

 Kun tämä reborn-asia tuli ilmi, isäni ensimmäinen kysymys oli: "Mikset sä ole kertonut tästä?" Isäni ymmärsi heti, miten iso asia tämä todella minulle on. Joskus tuntuu, että leikimme yhdessä samaa leikkiä mutta minä leikin jopa huonommin mukana kuin isäni. Lähetin esimerkiksi jouluisia rebornterveisiä viime jouluna. Vähän arkaillen tämän tein, kokeilumielessä ja hän ilahtui kovasti. Hän oli kuulema toivonutkin kuvia heistä. Joulun tunnelma tuli kuusenkuvasta ja Alvasta tonttulakissa.

 

Alva joulukuvassa, tonttu kurkkii ikkunasta muita tonttuja :)

Tämä kuva ilahdutti isääni viime jouluna. Allekirjoituksena oli

freeborn vaari, isäni on siis varsin vapaana syntynyt xD

Minulla on myös kaksi sisarusta ja toinen heistä ei ole nukkeja juurikaan nähnyt eikä ole mitään mieltä. Toinen heistä sen sijaan ehti säikähtää Hiippistä todella pahasti (koska en ehtinyt varoittaa häntä muuton yhteydessä kun kamat olivat sekaisin ja Hiippis oli tullut postin kautta juuri ennen muuttoa) mutta hän on myös tottunut "hullun siskonsa oikkuihin" ja sanoi viimeksi täällä yöpyessään "ei niitä mihinkään tartte siirtää" ja nukkui urheasti olohuoneessa koko konkkaronkan kanssa. Pelottavia nukketarinoita ei kuitenkaan saa kertoa, jos hän on tulossa meille, sen verran vierastamista kuitenkin löytyy. Uskon, että ymmärrämme toisiamme tässä asiassa hiukan keskivertoa enemmän, koska harrastamme molemmat valokuvausta, hänen alaansa tosin enemmän maisemat ja muut.

Puolisoni vanhemmat ovat kohauttaneet olkiaan ja ottaneet asian kerrallaan. Jos reborn matkustaa autolla kotiin, kysytään: "Takakonttiin vai -penkkiin?". Kun annan vastauksen, nukke lähtee usein matkaan appiukon kantamana, turvaistuimessa. Jos otamme nuken mukaan kylään, olemme kohteliaasti ilmoittaneet tulijamääräksi kolme. Ei tarvitse säikähtää omassa eteisessään turvaistuinta ja vauvaa tai taaperoa. Kesälomamatkalla puolison sukulaisten mielestä asia oli "jännä" ja heidän mielestään kuvista tuli "upeita". Pelkkää hymyä ja "tollasia ne nykyajan nuoret on" -olankohautuksia.

 Tätä Siljasta, saunasta ja Suomen lipusta otettua kuvaa

ihasteltiin oikein joukolla. Kuva otettiin 

#rebornphotographychallengea varten.

Puolisoni on myös yksi vannoutuneimmista tukijoistani. Hän auttaa harrastuksessani kun tarvitaan. Hän availee ovia, nostelee, suojaa, peittää, työntää vaunuissa ja tukee. Hän on myös yksi blogini aktiivisista lukijoista ja odottaa kirjoituksiani innokkaasti. Olen joskus yrittänyt onkia salaa tietoja siitä, miten hän suhtautuu tähän harrastukseen. Koottuja ajatuksia: Nukkemäärä on hyvä olla hallussa, nukeilla pitää olla paikka ja jääkaapissa pitää olla ruokaa. Nukenvaatteita eli vauvanvaatteita pitää myydä pois, jos niitä ei käytä. Mutta sitten nämä vähän mystisemmät asiat. Miksi esimerkiksi Anton saa nykyään tulla kävelylle niin usein meidän kanssa? Viihtyykö hän todella nukkejen seurassa? Uskon, että viihtyy. Jos puolisoni tönäisee nukkea, hän pyytää anteeksi. Nukelta. Etunimellä. Jos pipo menee silmille, se pitää nostaa pois. Jos nukke kaatuu, huudetaan apua!

Ja niin, miksi sitten puolisoni tukee minua? Koska nukeilla on kuulema myös hyviä vaikutuksia minuun. Olen rauhallisempi, kun nukke on mukana esimerkiksi kävelyllä. Pystyn kuulema keskittymään muihin asioihin, kuten juttelemaan enkä miettimään esimerkiksi määränpäätä. Hymyilen enemmän ja olen enemmän "mukana" ja vähemmän stressaantunut. Meistä on nyös kiva harrastaa asioita yhdessä. Sen jälkeen, kun minä löysin nuket on hänen harrastustapahtumistaan löytynyt minullekin kiinnostavia ohjelmia (ja siis toki ennen nukkejakin mutta eri tavalla).

Tämä kuva Alvasta parvekkeella kesäisessä printtimekossa on viime kesältä.

Tämä on vain yksi esimerkki kuvasta, jonka puolisoni on ottanut. Mutta tämä

on ainut kuva, jota ottaessa en ollut itse lähimaillakaan! Jotta pystyin tekemään #rebornphotographychallengin loppuun (yhtä päivää vajaa) auttoi puolisoni minua, rakensi kuvan ja lähetti sen minulle.

Ilokseni voin ilmoittaa, että tämä postaus on jo 101! Eikä ole toistaiseksi aiheet loppuneet vaikka sitäkin olen joskus pelännyt. Olen saanut lukijoilta myös lisää aihe-ehdotuksia viime aikoina, joten lisää tekstiä tulee, kun näpit ehtii näpyttää. Toivottavasti olette mukana vielä, kun 200 menee rikki ;)

Ihanaa kesää kaikille!