Alva riparilla, kahdeksas päivä

Rakas päiväkirja. Nyt mä en ole enää riparilla vaan kotona. Laiva toi meidät tänään kotiin. Ja sitten auto. 

Riparilla oli aika kivaa vaikka mä en käynytkään siellä sitä koulua. Ehkä siksi että mä olen vielä liian pieni kouluun.

Me otettiin vielä vikat kuvat ennen lähtöä. Mamma oli jo ottanut kaikki lakanat pois sängystä mutta ei se haitannut. Se ei näy näissä kuvissa. Mä istun niin lähellä kerrossängyn tolppaa ettei se näy. Mulla on kuvassa päällä mun uus mekko. Mä unohdin käyttää sitä sunnuntaina. Se on vähän semmonen pyhämekko. Se on vaaleanharmaa ja siinä on ylhäällä sydännauha. Sen reunoissa on ihan oikeita sydämiä. Siihen kuuluu toi pitkähihainen paita, joka on aika samanlainen vaaleanpunainen kuin ne sydämet. Se on tollasta ribbimateriaalia se paita. Siinä mekossa on kans sellasta mikä tuntuu. Se ei oo ihan sileä.

Tässä musta on kuva lähempää. Mulla on päässä mun valkoinen kukka. Tässä näkee miten kaunis pää mulla on. Ja naama.

Joku kuitenkin kysyy, rakas päiväkirja, että mikä oli kaikista kivointa. Mamma sano, että pitää näyttää tää kuva, missä mä istun rannalla, missä oli sikana kiviä. Tää on musta aika hieno kuva ja mulla on mun hieno sininen mekko, jossa on valkoisia ankkureita. Ja sit mun raidalliset housut ja pipo. Sit mä voin kysyä et osaisitko ite valita tuolta sen kiven, joka on kaikist hienoin ja värikkäin ja silein ja paras? Aika hankalaa se varmaan olis. Ei oo mahollista. Kaikki jutut oli kivoja omalla tavallaan. Ne on erilaisia ja siksi hienoja. Aika viisas toi mun Mamma vai mitä? Se osaa nää metavora hommat. Mitä ne nyt sitten onkaan. Mun täytyy varmaan käydä ripari uudelleen jos siellä kerran oppii uusia hienoja sanoja. Mamma meinaan keksii niitä koko ajan lisää...

Rakas päiväkirja, ehkä me vielä seikkaillaan joku toinen kerta! Nyt levätään vähän aikaa.

Hyvää yötä! 💜