Harrastan taas hiukan pohdiskelevaa blogitusta. Jos haluat lukea postauksen, jossa tullaan johonkin lopputulemaan ÄLÄ lue tätä postausta. Jos taas pallottelu ei haittaa, lue tämä ja voit jatkaa ihmettelyä tai vastata minun ihmettelyyni kommenteissa.
Tämän kertainen ihmetyksen aihe on siis: rakastat reborniasi enemmän kuin mitään ja muutaman viikon tai kuukauden päästä myyt hänet sen kummempaa tuskaa tuntematta ja -useimmiten - koska teidän välillänne ei enää ole sitä tunnetta/et pysty enää bondaamaan nukkesi kanssa.
Siis mitä ihmettä!?
Tämä on ilmiö, jota minun on todella hankala käsittää. Vaikka olen ostanut kymmenen nukkea ja ihmettelen, miten joku "selviää" yhdellä tai kahdella, en silti ymmärrä tätä. Olen itse myynyt vain yhden nuken siksi, että en pystynyt bondaamaan sen kanssa ja nukke oli yksinkertaisesti minulle vääränlainen. Itse pidän hiukan kevyemmistä nukeista ja Peppiinaa oli todella raskas käsitellä. Siispä päätin, että joku muu rakastaa Peppiinaa enemmän kuin minä, käsittelee sitä enemmän kuin minä ja antaa sille sen ansaitsemaa huomiota ja annoin hänen lähteä uuteen kotiin. En tiedä, onko tällaisia "nukenvaihtajia" harvinaisen paljon Instagramissa vai olenko vain onnistunut löytämään heitä sieltä harvinaisen monta mutta tämä tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. (Ja ne, jotka joutuvat myymään nukkejaan esimerkiksi taloudellisten vaikeuksien takia ovat eri juttu, heitä en tässä postauksessa käsittele, heillä on hyvä syy menettelyynsä).
 |
| Kuvateksti: en ole luopunut Peppiinan kuvista vaikka hän ei enää täällä ole. Se kuitenkin johtuu siitä, että todella koin, että annan hänen mennä. En kaipaa häntä samoin kuin kaipaisin nukkea, jota olen sanonut viikkokausia tai jopa kuukausia rakastaneeni |
Näissä tapauksissa on mielestäni myös yksi yhteinen piirre: mitä enemmän kuvia julkaiset (siis puhutaan kymmenistä kuvista päivässä) sitä varmemmin tämä henkilö tulee myymään nukkensa ennen pitkää, usein muutamassa viikossa tai kuitenkin alle vuoden kuluttua. Silläkään ei ole mitään väliä, onko nukke uusi vai ei, onko se hyvässä kunnossa vai ei (toki usein nämä nuket ovat melkein iskemättömän näköisiä kuvista päätellen, koska ovat olleet perheessä vasta sen verran lyhyen aikaa ja aika iso osa on tullut suoraan artisteilta) vaan ainoastaan sillä, että kuvaat nukkeasi/nukkejasi aivan järjettömiä määriä. Ja sitten uusi nukke tilalle!
 |
| Kuvateksti: Minulla on edelleen hyvä suhde Hiippikseen, vaikka olemme viettäneet yhdessä jo melkein kolme yhteistä vuotta |
Osaan esittää tälle ilmiölle kaksi teoriaa:
a. amerikkalainen rakkaus on jotain muuta kuin suomalainen tai ainakin se ilmaistaan toisin.
b. rakkaus kuluu nopeammin kun sen äärellä ei pysähdy.
Voihan olla, että suomalaisena se, että kirjoitan "I love my dolls to the moon and back" tarkoittaa jotain muuta kuin amerikkalaisessa puheenparressa. Amerikassa rakastetaan kaikkea, Mäkkäriäkin. Minä itse kyllä käyn siellä vain syömässä ja Pidän heidän ruuistaan. Rakastan kyllä jotakin muuta kuin ranskiksia. Tämä "amerikkalainen rakastaminen" on levinnyt myös muualle ja erityisen vahvaa tämä tuntuu olevan sosiaalisessa mediassa. Itsekin kirjoitan englanniksi hiukan toisin, hiukan vanhemmin kuin suomalaisittain tekisin. Sanon "I love" useammin kuin suomeksi sanon "Rakastan". "I like" ei kuitenkaan ole katu-uskottavaa. Mutta silti koen, että tarkoitan molempia yhtä paljon. Kuulostan erilaiselta englanniksi mutta jos en tarkoittaisi rakastavani, en kirjoittaisi sitä. Sanoisin jotakin muuta. Ehkä sekin vaikuttaa asiaan: en joudu kirjoittamaan suomeksi rakastavani vaan puhun siitä mieluummin - silloin kuin puhun. Yleensä en puhu. Instagramissa sitten tulee kirjoitettua ja siksi helpommin myös "sanottua".
Vai voiko olla, että teoria b: tuhat kuvaa otettuasi kyllästyt nopeasti? Elämmekö aikaa, jolloin rakkautta ja rakastamista kulutetaan valtavaa vauhtia? Ehkäpä. Romanttisia tekoja on tehty aina mutta nyt tuntuu, että ihmiset odottavat niitäkin paljon enemmän kuin ennen. Romanttisia juttuja tulee joka tuutista ja ihmiset tuijottavat muiden romansseja ja haaveilevat omasta. Söpöjä juttuja katsellaan kaiken aikaa ja niistä haaveillaan, uutta on saatava kaiken aikaa. Emmekö jaksa enää innostua vanhasta, kun se on jo "nähty"? Ehkä se, että itse kuvaan harvemmin, suojelee nukkejani ja minun suhdettani heihin. Ehkä en kyllästy heidän näkemiseensä linssin läpi, kun en kuvaa tuhannen ruudun päivävauhtia. Minulla voi olla heidän kanssaan jopa hiljaisia kausia, jolloin en kuvaa ollenkaan. En silti koe, että he olisivat minulle vähemmän tärkeitä. Reborneistani on minulle jatkuvaa iloa ja olen päättänyt, että tämä porukka jää, pitkäksi aikaa. Minulla on suunnitelmia korjauttaa vanhaa ja tuoda heitä uuteen loistoonsa. Miksi ihmeessä myisin, kun heistä on niin monia ihania kuvia, niin monia ihania muistoja ja uusia on tulossa? Mielestäni nämä kuvat ja muistot ovat kytköksissä nimenomaan nukkeihin itseensä eikä niitä voi korvata uusilla nukeilla. Mitä tekisin pelkillä valokuvilla, jos myisin nukkeni pois? Koen, että ne vain viiltäisivät syvältä sisältä, kuin joku tai jokin olisi kuollut.
 |
| Kuvateksti: Jonkun kuvien ottamisesta saattaa kulua vaikka kuinka paljon aikaa mutta muistot ovat silti ihan yhtä lämpimiä |
Vai onko syynä kamera? Katsooko kukaan näistä ihmisistä nukkejaan ilman kameraa? Vaikka kuvaan nukkejani myös ulkona, minusta on todella mukavaa kääntää varsinkin silmät auki olevat nuket katsomaan itseäni tai minusta hiukan ohi. Työntäessäni en kuvaa, koska en kuvaa videoita ja kävellessä moni kuvista tärähtäisi. Kun en kuvaa ja kävelen, silloin katson nukkea vaunuissa. Mietin usein, mitä hän miettisi nyt, jos olisi oikea lapsi. Tekeekö tämä hetken ääreen pysähtyminen ilman älylaitetta, ilman linssiä, sen valtavan eron, että ei vain näe vaan oikeasti katsoo? Että vahvistaa sidettä eikä vain syö sitä?
Tai ehkä minä sitten vain olen eri puusta veistetty kuin nuo muut. Kuka tietää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti