Heips! Palaan takaisin pieneltä tauolta tekstillä, joka on ollut valmis jo siitä saakka kun tauko alkoi. Ei ole tapahtunut mitään kummallista, pelkkää elämää vaan eli hirveä kiire. Ja kun ei saa ikinä otettua kuvia valoisan aikaan niin ei tule kuvatulvaa, joka pitäisi saada blogiin. Yritän saada aikaa tulevina viikonloppuina tai lomalla siihen, että menisin pihalle ennen klo auringonlaskua jotta tulisi jotakin uutta kuvattua... Kyllä täältä noustaan!
Ja aiheeseen (mielensäpahoittajat höllentäkää pipoa jo tässä kohtaa...):
Nyt on nettiin ja telkkariin ilmestynyt myös vaatteiden myyntiä koskevia mainoksia, joissa puhutaan tästä aiheesta - draaman määrästä. Ja nyt emme puhu teatteri-ilmaisusta ja taiteesta vaan siitä, kuinka ihmiset tahallaan vetävät farssiksi ihan tavallisten asioiden hoitamisen ja peruskanssakäymisen. Muistuttaa hiukan kaikkien yhdessä naureskelemaa jalkapalloilijoiden käyttäytymistä futiskentällä ja uskokaa tai älkää - on aivan yhtä naurettavaa.
Jos joku sanoo, että nukkesi näyttää kuvassa olevan oudosti, ei tarvitse nostaa hirveää haloota. Kauneus ja taide on katsojan silmässä. Jos joku on sitä mieltä, että nukke ei näytä aidolta, on ruma tai jopa että se näyttää kuolleelta - jep, ikävä kommentti. Lähde pois. Montako ikävää kommenttia olet saanut lapsena, kun housusi ovat roikkuneet puolitangossa ja koko takapiha on ollut kaikkien näkyvillä? Mitä teit silloin? Nostit housusi ja lähdit pois! Tai kun räkätapit nenästäsi hipoivat maata? Pyyhkäisit hihaan ja käskit sanojan huolehtia vain omista tapeistaan! Sosiaalinen media on kuin koulun piha täynnä lapsia. Siellä on se yksi, joka ei koskaan sano kenellekään mistään. Hän on ujo eikä uskalla osallistua. Hän ehkä somessa tykkäilee muiden kuvista tai sitten emme edes huomaa häntä. Hänestä ei jää jälkiä mihinkään eikä kehenkään. Joskus kaikki haluaisivat, että näitä olisi enemmän mutta kukaan ei halua olla hän. Sitten siellä on ne muutama, jotka leikkii pääasiassa ihan nätisti keskenään. Paitsi aina perjantaisin. Silloin ollaan jo aivan täynnä toisten käytöstä ja tapellaan niin, että tukat pöllyää. Heiltä tulee välillä sammakoita suusta, eivätkä he osaa aina niitä siivota jälkeenpäin mutta ovat yleensä hyväntahtoisia ja harmittomia. Sitten siellä on ne muutamat, jotka tulevat kouluun joka ikinen päivä henkeseleitä paukutellen ja miettivät, yksin tai yhdessä, kenen päivä tänään pilataan. Heillä on joko paha olla, huono kotitilanne, tai hirvittävän heikot sosiaaliset taidot. Heihin on kuitenkin helppo liittyä ja tuntea hetken aikaa olevansa mukana ja kuuluvansa joukkoon. He voivat olla oikeasti vaarallisia ja silti he ovat kaikkien mielestä suosituimmat koko koulussa. Miksi ihmeessä?
Kiusaamista ja syrjintää sekä oudosti katsomista ja haukkumista vastaan on perustettu suojattuja ja suljettuja ryhmiä, jonne yritetään päästää sisään vaan ne, jotka osaavat käyttäytyä ja joilla on jotakin tietämystä käsiteltävästä asiasta, ns. samanhenkisiä. Vaan osaavatko ja ovatko sittenkään yhtään samanhenkisiä? Riittääkö yksi sama kiinnostuksen kohde siihen, että ollaan kavereita vai vaatiiko se yleensä jotakin enemmän?
 |
Kuvateksti: Joskus joutuu taittamaan melkoisia matkoja löytääkseen "sen oikean" eli parhaan kaverinsa! Sitä ennen on vain kiivettävä polvet kurassa... (Ja on se reborn siellä vaikka onkin maastoutunut) |
Olen kuullut ja toisinaan itsekin nähnyt, että nämä suljetut ryhmät ovat toisinaan vielä kamalampia. Yksityisviesteillä (vrt. entisaikojen lappujen vaihto koulussa) vaihdellaan tietoa siitä ja tästä tyypistä joka tekee sitä sun tätä ilman, että kukaan kertojista ja "luotettavan tiedon jakajista" on välttämättä ollut tilanteessa paikalla. Sitten yritetään korjata joitakin ihan oikeita ja todellisia epäkohtia yhteisössä, yhteisön voimin, tuomalla ne esiin ja kertomalla niistä. Kaikkia ei huvita niistä kuitenkaan kuulla, tai heillä on oma näkemyksensä asiasta. Heidät joko poistetaan ryhmästä (joskus hyvästä syystä, joskus enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti, "koska olet eri mieltä, mene pois") tai sitten kuiskitaan selkien takana, ettei tuosta nyt kannata välittää, se on aina tommonen. Pikkuhiljaa esimerkiksi tykkäykset vähenevät ja kukaan ei kommentoi. Eristäminen on alkanut eikä muuten eroa juurikaan siitä, miten tietyt lapset eristetään koulussa. Hiljaa ja yksimielisesti. Kenenkään elämän ei pitäisi olla tykkäysten varassa vaan mitä jos on? Mitä jos se yksi "huonosti käyttäytyvä" ei ole oppinut koskaan sosiaalisia pelisääntöjä, koska se eristäminen oli ainoa ratkaisu myös koulussa? Ansaitusti tai sitä ansaitsematta. Harva haluaa olla eristetty vaikka käyttäytyisi asiattomasti ja syitä ja seurauksia olisi vaikea itse havaita.
 |
Kuvateksti: Kenen luulette valitsevan tämän vapaaehtoisesti vaikka käytös olisi kuinka hankalaa? |
Olen kuullut myös muutaman vähättelevän kommentin siitä, että missä on naisia on myös draamaa. Rebornyhteisössä on varmasti enemmistö naisia, sitä ei käy kieltäminen. Ja tiedän, osa naisista käyttää huonoon käytökseensä jatkuvasti syynä hormonaalista toimintaa ja sen vaihteluita (rebornyhteisön ulkopuolella ja sen sisällä) vaikka joskus olisi tarvetta ihan itsehillinnän opettelulle. Jos joskus tulee ylilyötyä ihan minä tahansa pahana päivänä (hyrräsi sitten hormonit tai pomoon kohdistunut kiukku) on mahdollista pyytää anteeksi myöhemmin. Vaan en ole kyllä ikinä kuullut yhtä montaa anteeksipyyntöä kuin olen kuullut selityksiä siitä, että tähän aikaan kuusta mä olen äkeä.
Itse en myöskään halua uskoa tähän naisien aiheuttamaan draamaan. Tunnen monta fiksua ja täysin keskustelutaitoista naikkosta, jotka myös taitavat konfliktien tullen taidon vetää henkeä ja pohtia järkevintä poistumissuunnitelmaa. Jos ollaan ihan nokikkain, on ihan oikeasti joskus hyvä miettiä voisiko itse peruuttaa. Voisiko draaman osaratkaisu olla "hetkeksi some kiinni"? "Brb"? (Be right back, palaan kohta) ja 10 laskeminen nurkan takana ja kahvi kiehumaan tai "anteeksi, sanoinko mä jotain mikä loukkasi sua? Se ei ollu mun tarkoitus. Mä olisin halunnut keskustella vaan siitä, että...". Ja sitten keskustelun lopuksi voidaan joskus todeta, että me ollaan nyt yhtä mieltä siitä, että me ollaan eri mieltä. Sekin on vahvuus osata sanoa, että me ei tulla toimeen. "En tiedä, mikä se on mutta ei tulla." Joten voidaanko sopia, että kommentoidaan vaan positiivisesti toisillemme tai sitten ei ollenkaan? Ja kaikenlainen piilovattuilu pois! Kun nyt kuitenkin pitäisi olla niin, että ollaan kasvettu kouluajoista. Ollaan jotain opittu. Toisistamme, itsestämme, maailmasta, sosiaalisesta mediasta.
Mielestäni yksi erittäin hyvä lääke sosiaalisen median aiheuttamiin ongelmiin ovat edelleenkin se, minkä jo puhelimen ja postilaitoksen käyttäjät ovat havainneet sata vuotta ennen meidän WhatsInstaFaceSnapSlacTwitTokkeja: tärkeimmät asiat hoidetaan kasvokkain. Se on fiksu tapa ja edelleen ihan tosi käyttökelpoinen. Opitaan tuntemaan ne ihmiset ja niiden aidot minuudet ihan kokonaan niiden keltaisten naamojen, sykkivien sydämien ja ylöspäin sojottavien peukkujen ulkopuolella.
"Ai sä pelaat myös Pokemon Gota, niin mäkin!"
 |
Kuvateksti: Sama ilme molemmilla 🤣 Me pelataan tätä ihan pöljänä mutta tuleepahan ulkoiltua! |
"Ai sullakin on hassu mies/vaimo/lapsi/serkunsiskonkummilapsi, mun teki just eilen taas semmosen tempun että, annas kun kerron..."
 |
Kuvateksti: Tässä eivät ole mun lapset mutta näin mä vietän vapaa-aikaani: pelaan mm. Twisteriä ulkona sateessa... jokainen hullu tyylillään 😂 |
"Ei vitsi, onko teilläkin koira! Tänään kun tulin töistä et arvaa mitä se oli taas..."
 |
Kuvateksti: Tiedän, tämä ei ole koira. Se on meidän sinivalkoinen undulaattikoiras (eli melkein koira? 🤣), joka mieluummin kiipeää katossa kuin menee häkistä ulos ja häkin katolle tai muutenkaan ulkoilemaan... Kutsutaan myös Spider-Onniksi, miksiköhän... 😉 meillä on näitä kaheleita tipuja kaksin kappalein ❤ |
"Käytkö säkin valokuvaamassa kaikkea mikä liikkuu ja kaikkea mikä ei? Mä kuvaan paljon paremmin oikeastaan laitureita ja järviä kuin nukkeja, annas kun näytän yhden kuvan viime viikolta..."
"Minusta on kiva käydä kävelyllä. Ja aina on pähkinöitä taskussa, pikkulinnuille. Ai sunkin viikon kohokohta on käydä luonnossa kävelemässä!"
"Luetko säkin tätä kirjaa! Ei vitsi se juttu sivulla 64, miten sä luulet, että...."
 |
Kuvateksti: Tämä on mun "kirjastohylly". Siellä on hiukan muutakin mutta kuvastaa hienosti mun arkea: ohjaan lapsiryhmiä, luen sekä suomeksi että ruotsiksi ja myös paljon äänikirjoja sekä mangaa ja sarjakuvia. Opiskelen myös aktiivisesti ja kehitän itseäni eri tavoilla. Tykkään lyhyistä pikkufaktoista ja oikeista ihmisistä kertovista tarinoista. Iltasatutarinoita lähetän myös kummilapselle kirjeenä (ulkomainen lapsi jolle menee rahaa kuukausittain). Ja tosiaan tykkään myös leluista! |
Uskokaa tai älkää ihmiset, ne tyypit siellä ruutujen takana elää ihan tavallista arkea sen lisäksi, että niillä on pari, parikymmentä tai parisataa nukkea kotonaan. Ne käy myös AlepKCityValintaSalSmarketissa ostamassa maitoa, sokeria, kissanruokaa, muroja ja lohtupullaa niinkuin te muutkin. Niillä on myös muita elämään liittyviä vastoinkäymisiä kuin nuken irroneet hiuskarvat. Siksi kaikessa sosiaalisuudessa on hyvä muistaa, että siellä toisella puolella on ihminen. Toinen ihminen. Ja vaikka meitä kuinka kiehtoo sellaiset kirjat kuin "idiopsykopomot ympärillämme" on niitä ihan oikeita psykopaatteja se muutama prosentti väestöstä. Tyhmiä kysymyksiäkään ei ole ja idiootti on vain se, joka ei halua asiallisesti selittää, kun joku toinen ei jotakin tiedä. Koska sille ei kukaan ole koskaan mitään voinut jos jotakin ei tiedä. Siihen kun ei auta edes kuuluisa Googlesta katsominen. Google kun ei koskaan voi emmekä varmasti halua sen voivan kertoa, miten haluamme juuri meidät kohdattavan. Googlesta voi katsoa sairauksien diagnooseja, niiden vaikutuksia käyttäytymiseen ja kaikenlaisia ohjeita erilaisiin tilanteisiin ja niin on hyvä ollakin. Silti lääkäri kieltää kotidiagnoosien tekemisen. Ihan siksi, että pahin asia on se, että luulee jonkin olevan jollain lailla ja alkaa toimia hyvässä uskossa vastoin parempaa tietoa. Väärän nuotin oppiminen siksi oikeaksi voi kestää todella kauan ja sitten korvaan särähtää joka kerta.
 |
Kuvateksti: Tämäkin saa olla stressin aihe! Sotkuinen reborntukka ei ole hauskaa yrittää saada selväksi. Meillä jokaisella on kuitenkin myös muita stressin aiheita työn, sairauksien, sosiaalisten suhteiden ja talouden kanssa. Se on hyvä muistaa ja sitä kunnioittaa. |
Joten muistetaan ihmiset: kukaan ei osaa lukea sinun ajatuksiasi. Jos haluat jotakin, sano se. Mutta muista, että muillakin on omat elämänsä elettävänä. He eivät voi muistaa kaikkea ja ehtiä huomioimaan kaikkea. He yrittävät parhaansa ja he tekevät virheitä pyrkiessään omaan parhaaseensa. Ihan kuten sinäkin. He etsivät kavereita, haluavat olla omia itsejään ja voida toteuttaa itseään. Osa heistä haluaa kehittyä ihmisinä mutta kehitys vaatii aikaa. Jos et pidä jostain, sano sekin mutta nätisti. Älä ota lapiota toisen kädestä. Kohtele muita kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan.
 |
Kuvateksti: jos toinen ei halua leikkiä vampyyria tai pidä niitä hauskana, kannattaa lopettaa! Muuten tulee raamaa. Tv. Alva |
Joten, jos haluat vähemmän draamaa: Lopeta se. Vältä sitä. Älä luo sitä. Älä ruoki sitä. Älä puhu siitä "kun mä vaan aattelin sanoa". Ratkaise draamoja sen sijaan, että vain mässäilet niillä. Aloita kiva kuvaketju, laita tsemppiviesti. Osallistu yhteisiin juttuihin iloisin mielin ja mene väittelynhaluisena väittelykilpailuun. Älä osallistu kiusaamiseen tai eristämiseen vaan ole hyvän mielen juttujen puolella.
 |
Kuvateksti: Stop the drama and have some "Pippariii!" |
Tämä harrastus on parhaimmillaan söpöjä vauvanukkeja, ihania vauvanvaatteita, mukavia ihmisiä ja aivan ihania kohtaamisia. Älä anna draaman tulla sen kaiken tielle.
Kiitti ja kuitti! 💗
